Hei. Mulla on uutisia. Minä ja Tero emme ole enää yhdessä. Päätin suhteemme toissa viikon sunnuntaina.
En tiedä miten aloittaisin kertomaan tästä kaikesta. Vain muutama minun lähipiiristäni tietää, Teron ystävä- ja perhepiiristä tietää sitäkin useampi, sillä onhan hän parisuhteen päättymisen naamakirjassa julkaissut. Itse en siellä ole, enkä muutenkaan ole asiasta kovasti välittänyt huudella. En jaksa alkaa jokaiselle erikseen selittää, joten päätin kertoa blogissani. Tiedän, että tämän jälkeen What's App piippaa viesteistä ja lisäkysymyksistä, mutta siinähän piippaa.
No; olin jo pitkään miettinyt, onko tässä järkeä. Oli monta asiaa jotka painoivat. Suurimpana syynä kaukosuhde. Jatkuva matkustaminen alkoi fyysisestikin väsyttää ja tuntui, ettei koskaan pääse kunnolla rakastumaan, kun toisen joutuu kerta toisensa jälkeen päästämään omaan kotiinsa, arkeensa, omaan elämäänsä. Viikonloppu on yksi ohikiitävä hetki eikä toisen seurasta pääse kunnolla nauttimaan, kun viikolla molemmat ovat töissä omissa asuinkaupungeissaan. Sillä tavalla arki astui kuvioihin. Lisäksi tuntui, että meillä on liian erinäköiset elämät, jopa arvomaailmamme on erilainen. Yhteisiä mielenkiinnon kohteitakaan ei ollut mitenkään liikaa. Elämäntahtimme oli erilainen. Välimatka oli paitsi fyysistä, myös henkistä. Etäisyys satutti ja etäännytti entisestään. Mukana oli paljon muutakin, josta en ihan kunnioitussyistä halua julkisesti kertoa.
Mutta mikä oli lopulta se ratkaiseva tekijä, se viimeinen niitti? Se oli se, että minä en suoraan sanottuna kestä ajatusta siitä, etten saisi koskaan enää tapailla muita miehiä muuten kuin kaverimielessä. Vaikka kuinka olisin parisuhteessa, olen mieleltäni sinkku, itsenäinen, helposti lähestyttävä ja äärettömän sosiaalinen. Tutustun sekä nais- että miespuolisiin ihmisiin tuosta vain, elävässä elämässä. Kolme vuotta sitten, talvella 2015, minulla oli vielä ns. kokeiluvaihe meneillään. Saatoin pitää hauskaa vailla minkäänlaisia aikeita seurustella. Saman vuoden helmikussa tapasin Teron, joka kieltämättä teki minuun vaikutuksen. Jouduin jättämään silloisen heilani (lue: ensirakkauteni), sillä halusin olla Teron luottamuksen arvoinen. Tottakai mulla oli Teroa kohtaan tunteita ja aivan pohjaton halu tutustua ja tavata uudelleen. Sinä pääsiäisenä lähdimme porukalla mökille, ja se reissun jälkeen olimme virallisesti seurusteleva pari. En ollut koskaan ollut vakavassa parisuhteessa joten jo oli aikakin kokeilla. Alussa kaikki oli tietysti jännää ja ihanaa. Ei tuntenut toista kunnolla ja odotti, että pääsisi yhdessä näkemään, tekemään ja tutustumaan. Välissä muutin Ouluun ja suhteemme alkoi vakiintua, kun toisen tunsi jo jotenkin ja kaikkeen alkoi hiljalleen tottua.
Ensimmäinen ja toinenkin vuosi sujui oikein hyvin eikä minulla käynyt mielessäkään alkaa edes haaveilla kenestäkään toisesta. Kaukosuhteessa molemminpuolinen luja luottamus on välttämättömyys. Viime kevään ja kesän korvilla jokin alkoi minussa rakoilla. Aloin yhtäkkiä kaivata vanhoja heilojani, muistella miten mukavaa joskus oli, nuoruutta, vapautta, seikkailuja ja nostalgiaa. Lopulta mulle iski sinkkuuden kaipuu, mutta siitä uskalsin haaveilla vain salaa mielessäni. Muutaman entisen heilan päästin elämääni niin, että vähän flirttailimme ja tapailimmekin, mutta mihinkään pidemmälle ei todellakaan jatkettu. Aikanaan, 18-vuotiaana, petin silloista poikaystävääni, joten en todellakaan halunnut tehdä samaa virhettä uudelleen. Kunnioitan Teron tunteita, ja vaikka saatoinkin parisuhdettamme riskeerata, koskaan en fyysisesti pettänyt, sen voin vannoa.
Mutta, kun on ne tunteet. Tajusin, etten ollut päässyt yli nuoruudenrakkaudestani. Meillä oli viime kesänä tunteita puolin ja toisin, mutta tilanne (onneksi) ratkesi itsekseen niin, että hän löysi naisystävän. Sitten, oikeastaan tänä talvena, halusin ottaa yhteyttä erääseen toiseen entiseen heilaani, ja taisi siinäkin nousta tunteita pintaan. Silloin viimein tajusin, etten voi jatkaa suhteessa, jossa mulla on koko ajan ovi raollaan. Sanoin suoraan Terolle, että aivan varmasti olisin jossakin vaiheessa ollut niin turhautunut, että olisin päätynyt pettämään. Tällä ratkaisulla, että päätän suhteemme, varjelin meitä molempia, ettei mitään pääsisi vahingossakaan tapahtumaan. Suojelin Teroa riittämättömyyden ja itseäni syyllisyyden tunteilta.
Yhtä kaikki, koen tehneeni oikean ratkaisun. Tämä on se lopputulos, johon olisin joka tapauksessa tullut ennemmin tai myöhemmin. Totta toki minä Terosta välitin, mutta tunteita ei ollut riittävästi. Eniten sattuu, kun Tero sanoi rakastavansa minua, mutta itse en vain pystynyt vastaamaan hänen tunteisiinsa. Sitä myötäelää niin vahvasti toisen tunteita, että sattuu, kun toista sattuu. Mutta, en voi ottaa vastuuta Teron tunteista, olemmehan aikusia ihmisiä ja pärjäämme omillamme. Toivon Terolle pelkkää hyvää, ja vaikka hänellä on täysi oikeus olla surullinen, pettynyt ja vihainen, en halua hänen kantavan kaunaa. Jos alkaisin sanoa, että "kyllä sä vielä löydät jonkun", se on sama kuin kääntäisi veistä haavassa. En halunnut mitään kuuluisia viimeisiä sanoja. Kerrottakoon, että Tero kävi täällä eromme jälkeen viime viikonloppuna. Puhuttiin asioita halki ja vaihdettiin tavarat, ne vähäiset joita oli puolin ja toisin. Parkkipaikalla olalle taputus, ja Teron viimeinen sana oli: "Hyvästi." Koska en keksinyt muutakaan, vastasin tismalleen samoin. Tänään Tero tekstasi ja kertoi, ettät tulee lauantaina hakemaan polkupyöränsä. Viime kerralla hän ei saanut sitä kyytiin, sillä hänen omassa autossaan ei ole vetokoukkua.
Vaikka erot eivät ole helppoja ja sydänsuruilta ei voinut kumpikaan välttyä, en missään nimessä ajattele, että seurustelu olisi hukkaan heitettyä aikaa. Päinvastoin, mulla on ollut todella mukavaa ja haasteista huolimatta olen nauttinut joka hetkestä. En kadu yhtikäs mitään ja otan kaiken opin ja kokemuksen kannalta. Elämänviisautta ei voi koskaan saada liikaa. ;)
Tero yritti parhaansa enkä missään nimessä halua väheksyä saati mustamaalata häntä. Päinvastoin, nostan hattua. Hän olisi ollut valmis taistelemaan suhteemme puolesta. Hän olisi ollut valmis sitoutumaan eikä olisi vilkaissutkaan muihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Itse en valitettavasti pystynyt samaan. Mun tarvii saada kokea ja kokeilla asioita ja elää omaa elämääni kun olen vielä nuori. Voi olla, etten ole vielä tavannut ihmistä, joka tekisi minut onnelliseksi. Ehkä Tero ei vain ollut mulle oikea. Ehkä minuakin vielä se tosirakkaus odottaa, se joku, jonka kanssa ollessani tiedän, että haluan sulkea oven lukkoon, takalukkoon ja vaikka ikuiseen lemmenlukkoon. Niin kauan kuin olen rehellinen omissa tunteissani kuten tähänkin asti, uskon että voin vielä tosissani rakastua, olla onnellinen ja sitoutua vaikka hamaan tulevaisuuteen saakka.
