Hei. Kun kerran jo kauan sitten viime syksynä pääsin sanomasta, että päässäni suhisee ajatuksia kaikesta pariutumiseen ja lisääntymiseen liittyvästä, niin mennäänpä suoraan asiaan. Näin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi päätin tuoda julki ajatuksiani lapsista.
Minulla on moneen kertaan elämän varrella muuttunut mieli sen suhteen, haluanko jälkeläisiä vai en. Joskus oli aivan selvää, että haluan. Teini-iässä olin sitä mieltä, että maapallo hukkuu väestönkasvuun, joten miksi tekisin tänne lissää ihmisiä.
Lasten hankkiminen ja perheen perustaminen eivät ole koskaan olleet minulle mikään itsetarkoitus. Lapsiakin enemmän olen haaveillut ihan perinteisestä suomalaisesta idyllistä, jossa perhe on vain yhtenä osana. Hieman päälle parikymppisenä sanoin: "Mies, talo, autotalli ja siellä nyrkkeilysäkki, työ, auto, kissa, koira, tyttö ja poika – sekä ympäristö, jossa asiat toimii."
Nykyisin olen sitä mieltä, että haluan 0-2 lasta. Tullee jos tullee. Mikäli elämä on muuten mallillaan, puitteet kohillaan ja ennen kaikkea ukko sopiva, niin voihan sitä yrittää. Mikäli käy niin, etten tuu koskaan lapsia saamaan, hyväksyn sen. En koe, että elämä olisi mennyt pilalle. Sitten hankin vaikka lemmikkejä senkin edestä. Annan asioiden mennä omalla painollaan. Jos kuitenkin käy niin, että yhden lapsen saan, niin sitten kyllä haluan tehdä toisen – jotta on leikkikaveri.
Mitä tulee äitiyteen, mulla ei toistaiseksi ole äidinvaistoa. Ei ole tullut tunnetta, että jotakuta pitäisi hoivata. Suurperheen äitinä olemisesta en ole koskaan haaveillut. Ei onnistuis multa. Kyllä mää lapsista pidän ja olen työksenikin heitä ohjannut ja tulen varmasti ohjaamaan, mutta paijaaminen ei oo mun juttu. Saatika se vaipparalli, puklusiivous, kitininän sietäminen ja ennen kaikkea se iänikuinen vastuu, joka ei todellakaan pääty siihen kun lapsi täyttää 18 vuotta. Moniko väittää, ettei olisi päivääkään tarvinnut vanhempiaan sen jälkeen kuin täysi-ikäiseksi tuli?
Jos olisin äiti, olisin varmasti kuin kahden vuoden takainen Putous-hahmo Kikka Vaara: Suomen tunnollisin ja väsynein äiti. Pitäisin harva se päivä päällä paitaa, jossa lukee: "Äiti on vähän väsynyt." (Itse hankin kerran omalle äidilleni paidan jossa oli kyseinen teksti.) Sillä saisin kohtalotovereiden sympatiat. Toki perustaisin vertaistukiryhmän "Suomen todelliset Kikka Vaarat". Asun jo valamiiksi Oulussa ja sitten blogissani kehuisin kaiket päivät käyneeni Hönttämäen apteekissa niinku se aina hoki. xD Ehkä minun tapauksessani Merikosken apteekissa. Ehkä alkaisin myös huokailla että "oispa kahavia" vaikken sitä edes juo.
Yksinhuoltajaksi en ryhtyisi kuuna päivänä. Jos mies meidät hylkäisi niin saisi kuulla kunniansa! Varsinkin kun tietää, millaisia haasteita mulla on jaksamisen kanssa. Äitinä olisin varmasti kunnon leijonaemo. Puolustaisin pesuettani viimeiseen asti, kynsin ja hampain, silmät selässä.
"Valitse ukkos huolella", ystäväni neuvoi. Se on hyvä ohje, sillä itse en halua erota lapsen isästä. Lapselle tulee turvata ehjä elämä, jossa vanhemmat ovat tehneet viisaita päätöksiä, mm. valitsemalla toisensa eikä keitään muita. Pitäisin huolen siitä, että kukaan tai mikään ei riko mun perhettä!
Mun on ajateltava omaa jaksamista. Jaksanko kantaa vastuuta kahden edestä? Kolmen, jos tulee kerralla kaksoset tai jos on tarve tehdä toinenkin muksu? Neljän, kun isä lasketaan? Vastuu koko perheen edestä. Saan jo itseni eteen tehdä niin paljon töitä, että mietin vain: haluanko kaksinkertaista taakkaa? Lasten hankkimien ja perheen perustaminen on oma valinta (poikkeuksena uskonnolliset ja kulttuuriset syyt, mutta ne eivät koske minua), joten silloin todellakin tulee tietää mitä tekee.
En ole koskaan potenut vauvakuumetta. Tottakai vauvat ovat suloisia, mutta on muistettava, että vauvaikä kestää vain hetken. Itse näen ihmisen kasvun ja kehityksen elämänmittaisena jatkumona, joka ei rajoitu pelkkään lapsuuteen. Lapsi on aina vanhempiensa lapsi vaikka olisi satavuotias.
Äitini on sanonut minulle: "Muista, että biologinen kello tikittää." Sori äiti, mutta mulla se ei tikitä. Toki, mikäli jälkikasvua joskus haluan, minulla ei ole kovin montaa vuotta aikaa jahkailla. Tiedän kyllä naisia, jotka ovat saaneet esikoisen päälle nelikymppisenä. Ainahan sitä yrittää voi, mutta eri asia onnistuuko. Sanotaan, että riskit kasvaa vanhemmalla iällä. Niin tai näin, minulle edes kehitysvamma ei ole syy keskeyttää raskautta – avustanhan vammaisia työkseni. Sijaissynnyttäjäksi tai keinohedelmöitettäväksi en suostu. Myöskään adoptio ei puhuttele minua.
Tässä vaiheessa sanon lapsille EI. En sano etteikö koskaan, mutta juuri nyt minun on hyvä näin. En ole muutenkaan perhe- tai parisuhdekeskeinen. Mieluummin omistan elämäni vaikkapa harrastuksille kuin ihmisille. Olen halunnut olla tietoisen harkitsevainen – lapsi on kuitenkin elinikäinen sitoumus. Olen elänyt onnellista elämää ilman lapsia tähänkin asti ja aion elää niin kauan kunnes toisin sanotaan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti