Vaik kello viis, kellosta viis!

Moikka! Se olisi pidennetyn viikonlopun viimeinen päivä. Tässä koneella kuvia muokatessa tämä päivä on mennyt. Alkuun kerron, että sain vihdoin lisättyä viimeisetkin vuoden 2017 kuvat tänne blogiini. Käykäähän katsomassa tästä.

Saatoin mainita käyneeni työterveyshoitajalla parisen viikkoa sitten. Hän antoi minulle haasteen: Päivä ilman kelloa.

Otin ilomielin haasteen vastaan ja toteutin sen eilen. Tein vappuiltana konkreettisen kellonkääntötempun. Asetin kelloradion digitaalinäytön sekä keittiön seinäkellon viisarit osoittamaan seinää kohti niin, etten näe kumpaakaan.

Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien

Lisäksi tein sen mitä olin kauan aikonut: olin koko päivän ilman puhelinta. Olisin tehnyt sen jo vapunpäivänä, aivan kuten vuosi sitten, mutta tarvitsin kännykkää, koska olin menossa kaverille grillaamaan. Siksi päätin siirtää luurittoman päivän lauantaille.

Voin kertoa, että kyllä kannatti! Ah mikä rauha! <3 Koko päivä oli kuin Irinan kappale: Haluun olla yksin, haluun olla hiljaa. Juuri tätä olin kaivannut. Sai tehdä tai olla tekemättä, mitä halusi, milloin halusi, omassa tahdissa. Olo oli valtavan helpottunut. Poissa oli huoli ja pelko: entä jos mä en ehi, entä jos mä en ehi? En edes tiedä paljonko kello oli, kun menin illalla nukkumaan. Hädin tuskin seitsemää. Rötväsin varmaan 12 tuntia, sillä vähän ennen 6.30 katsoin tänä aamuna keittiön kelloa.

Päivän aikana opin tuntemaan itseäni paremmin. Kävin sisäistä vuoropuhelua. Mikä muuttuu, kun ei tuijota tiukua tai käytä puhelinta? Ihan ensiksi: ressi helpottaa. Tärkein oivallus jonka tein oli se, että olen lapsesta saakka stressannut ajan kulumista. Se on tapahtunut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Ongelmani ei juuri koskaan ole ollut se, että aikani ei kulu ja minulla olisi tylsää, vaan päinvastoin: miten ihimeessä eherin tämänkin teherä? No hei, tällaisesta tekstintuottomäärästä olisi vaikea päätellä, että tuottajalla olisi tylsää. ;D

Tajusin, miten paljon kello hallitsee elämääni. Sanoisinko jopa, että 95% valveillaoloajasta. Sitä tulee vilkuilleeksi pitkin päivää, jo heti aamusta kun nousee sängystä ylös. Todella moni asia on ”valtion aikaan” rajattu: työt, joukkoliikenteen aikataulut, televisio-ohjelmat, tapahtumat, lääkärissäkäynnit ja jopa harrastukset. Sen lisäksi kelloa on muutenkin hyvä pitää silmällä, ettei mitään tule tehneeksi ”väärään aikaan”. Kai mä kuvittelen, että arki pysyy paremmin koossa, kun suunnittelee ja ajoittaa tekemisensä etukäteen. Tulee tympeä olo, jos ei ole koko viikkoon käynyt salilla tai kaupassa. Vapaa-aikani on kortilla, minkä vuoksi en ehdi käydä välissä kotona. Pakkaan salikamat, kauppakassit ja runsaat eväät mukaan töihin, päivästä riippuen, ja saatan olla kotona iltakuudelta, jolloin nukkumaanmenoaika on tunnin päästä.

Kääntöpuolena on se, että tieto lisää tuskaa. Mihinkään ei pysty keskittymään kunnolla, kun tietää paljonko kello on. Lohduttomuus ja epätoivo syövät motivaatiota ja estävät pääsemästä flow-tilaan. Pitäisi ehtiä vielä paljon muutakin kuin tämä. Toki laitan joskus hälytyksen, etten unohdu yhteen asiaan liian pitkäksi toviksi. Kiire ei oikeasti ole mihinkään, mutta olo on rauhaton. Oivalsin noin vuosi sitten, että minua vaivaa sisäinen kiire. Mun on jostain syystä vaikea luottaa elämään. Luottaa itseeni. Luottaa siihen, että asiat sujuvat omalla painollaan. Siksi suoritan ja teen tekemällä.

Ja voiko ajan tappamisesta joutua vankilaan / ja vaik aika tappaa meidät ei sitä kiinni saa kukaan

Viikonloppuisin minun on ollut vaikea rentoutua. Ikuisuusprojektit jäytäävät mieltä: Nyt olisi aikaa, vaan onko jaksamista? Voimia pitäisi kerätä tulevaan viikkoon. Kodin voisi siivota. Ruuat voisi tehdä. Laskutkin voisi maksaa ja pyykit hakea. Ehtiikö sitä vaatekaappia saneerata? Tai kirjoittaa terveysblogia? (Onneksi tällä hetkellä minua ei pidättele mikään muu kuin nämä tietokoneella tehtävät asiat.)

Toinen riesa on se älytön puhelin, vaikka älypuhelin mukamas onkin. En ymmärrä niitä, jotka näpyttelevät huvikseen luuriaan ja chattailevät vain siksi, että se on mukavaa. En katso ruudulta kissavideoita, koska näen niitä päivittäin livenä. =^.^= Minulle puhelin ei ole käden jatke. On tavallista, että se on äänettömällä. Ressi tulee joskus jo siitä, että luulen toisen ajattelevan, että vois jo se Tuulia kattoa puhelintaan, kun ei ole vieläkään vastannut. Mulla on parempaakin tekemistä, kuten tämän tekstin kirjoittaminen. :P Myös puhelimessa on kello, jonka vilkuilu vain lisää ahdistusta.

Kirjoitan mietteitä blogiini lähinnä siksi, että haluan jakaa kokemuksiani, mutta myös siksi, että työterveyshoitaja ohjeisti kirjaamaan ylös fiiliksiä ”kellottomuudesta”. No, nyt nekin tulevat seleviksi. Voi kun voisi joka päivä elää näin. :’D Miten vapauttavaa se olisi. Tottahan jatkuva kellon kyylääminen ressaa aikas hitosti. 

Olen ensi viikonloppuna ainakin jomman kumman päivän ilman kelloa. Se on helppoa niinä päivinä, kun ei ole sopinut mitään. En tarvitse pakosta puhelintakaan – jo pelkästään siksi, ettei minulla ole lapsia enkä ole bisnesnainen. Tämän viikonlopun jälkeen alan luottaa siihen, että saan asioita aikaiseksi, vaikken katsoisikaan kelloa. :)

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää..?

Alan olla loman tarpeessa. Jäisin tuhat kertaa mieluummin kotiin bloggaamaan ja kaappeja järjestämään kuin lähtisin aamukuuden jälkeen huitelemaan kohti Oulunsaloa. Onneksi pikku taukoon on alle kuukausi. Kesäkuun ekan viikon olen lomalla, se on saletti. Lisäksi mulle on kertynyt 12 palkallista lomapäivää, jihuu!

Pistetään ne tiu’ut ja luurit välillä pois, eikö?

Lomalla pidän takuulla aikas monta kellotonta päivää. B)