Ehkä huomasittekin, että kirjoitin edelliseen postaukseeni siitä, miten väsymykseni näkyy Aliisan kanssa ollessa. Tällä kertaa, vahingosta viisastuneena, olin rehellinen. Vein tekstini viimeksi pidettyyn palaveriin, joka oli 12.12. Sosiaalityöntekijän ja hänen kirjurinsa mielestä tekstini oli niin hyvä, että he halusivat ottaa siitä kopion.
Jouluaattona julkaisin kuvan itsestäni ja Aliisasta. Ymmärrän, jos siitä saattoi luulla, että olisin saanut tytön jouluksi kotiin.
Totuus on, että Aliisa on huostaanotettu. Päätöksen teki johtava sosiaalityöntekijä. Meillä oli palaveri 12.12. Kuva, jonka julkaisin blogissani jouluaattona, on otettu jo 18.12.
Osasin odottaa, että tällaiseen ratkaisuun päädytään. Tietysti olisin halunnut Aliisan jo kotiin, mutta arvelin, etteivät he anna häntä niin helpolla. He vetosivat yhä tähän väsymykseeni.
Yhtä kaikki, Aliisalla on todella hyvä ja rakastava sijaisperhe. Hartain toiveeni on, että Allu saisi jatkaa samassa perheessä. Se selvinnee minulle viimeistään 9.1.2025, kun on seuraava palaveri.
Soittelemme sijaisperheen kanssa viikoittain kuulumiset. On ihanaa kuulla, kuinka tyttärelläni on kaikki hyvin ja kuinka hän vain kasvaa ja kehittyy. Hän kuulemma toistelee jo tavuja, kuten "is" ja "ei". Lisäksi hän on kovin touhukas ja leikkii mielellään.
Toki minua vähän harmittaa, etten saa olla mukana näkemässä Aliisan hienoja vaiheita. Voi niitä ensiaskeleita, jotka minun pikkuiseni ottaa. Tuskin menee kauaa, kun hän oppii kävelemään. Allu osaa (on jo kauan osannut) istua, kontata ja nousta seisomaan.
Näemme Aliisan kanssa yhä viikoittain. Pääsääntöisesti hän on ollut täällä minun luonani, mutta juhlapyhinä hän on tullut äidilleni, viimeksi joulupäivänä. Hän viipyy neljä tuntia kerrallaan. Siinä ajassa ehdin hyvin syöttää ja juottaa Aliisan, vaihtaa vaipan ja leikkiä ja ulkoilla hänen kanssaan. Vaikken Aliisan kanssa jatkuvasti olekaan, saan silti kerran viikossa olla todistamassa hänen upeaa kehitystään.
Tässä ajassa, jona en ole blogannut, on paljon vettä virrannut, niin Tammerkoskessa kuin Oulunjoessa kuin silmissänikin. Olen itkuni itkenyt. Toki yhä muutaman kerran päivässä saatan herkistyä, mutta se menee ohi yhtä nopeasti kuin alkaakin.
Vaikka olin alussa surullinen, en halua tuhlata ainutkertaista elämää pelkkään synkistelyyn. Haluan nähdä asiassa kuin asiassa hyviä puolia. Elämäni on ollut ja on nytkin hyvää, vaikken tytärtäni joka päivä näekään. Ainakin saan nyt levätä silloin kun haluan ja niin kauan kuin haluan.
Odotan innolla ylihuomista, kun näemme Aliisan kanssa jälleen. <3
Jatkossa kirjoitan blogiini muustakin kuin Aliisasta. Vaikka tyttäreni on minulle tärkeintä maailmassa, on minulla myös oma, Aliisasta riippumaton elämä. Seuraavassa postauksessani voin kertoa tarkemmin ensi vuoden suunnitelmista.
Vielä olisi yksi pyyntö: Älkää olko pahoillanne tilanteestani. Ei teidän tarvitse. En minäkään ole. Kuten sanoin, haluan nähdä asiassa kuin asiassa hyviäkin puolia. :)
En tiedä mikä vika puhelimessani tai tietokoneessani on, kun joka kerta kun kytken puhelimen läppäriini, kone kyllä tunnistaa puhelimeni, mutta ilmoittaa: "Tämä kansio on tyhjä." Pitänee käydä Gigantissa kysymässä että missä vika, sillä koneeni ja puhelimeni on heiltä ostettu. Pitäisi samalla muutenkin viedä kone vuositarkastukseen. Tähän saakka olen joutunut siirtämään kuvia blogiini suoraan puhelimestani.
Mukavaa uuden vuoden odotusta! Saatan taas julkaista itsestäni ja Aliisasta yhteiskuvan uudenvuodenaattona ja sen myötä toivottaa hyvää vuotta tulevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti