Moi vain taas!
Saavuin maanantai-iltana kotiin ja viikko on mennyt jos jonkinlaisia asioita hoitaessa. Laskuja on makseltu ja pari työkeikkaakin tehty. Lisäksi aika on kulunut harrastusten parissa. Kylmäuimassa, joogassa ja kuntosalilla olen ehtinyt käydä pari kertaa. Keskiviikkona olin työkaverilla kylässä, torstaina ja perjantaina haastattelin pari uutta vapaaehtoista (mulla on sellainenkin harrastus, toimin siis yhtenä SPR:n Oulun Nuori Nuorelle -ystävätoiminnan koordinaattoreista). Torstaina tapasin Personal Traineriani. Sali, jolla olen käynyt elokuun lopusta saakka, sijaitsee Alppilassa ja olen ottanut PT-paketin. Meillä oli kolmas tapaaminen ja vielä neljäs olisi jäljellä. Sain tehtäväkseni kirjoittaa ruokapäiväkirjaa, jonka kokosin loppuun keskiviikkona ja jonka viimeistelin ja lähetin PT:lleni torstaina. Tuttua hommaa tuo, sillä olen aiemminkin ollut valmennettavana, silloin Tampere-aikoina Elixialla. En tavoittele mitään top fitness -kuntoa vaan haluan muuten vain päivittää saliohjelmaani ja parantaa perusvoimaa.
Harrastusten lomassa olen myös odottanut, milloin postiluukkuun kolahtaa kirje TE-toimistolta. Lähetin sen nimittäin postiin jo pe 3.11. ja jos noin kaksi viikkoa on käsittelyaika, odotin että se voisi olla jo saapunut. Kun ei vielä torstainakaan näkynyt, päätin soittaa TE-toimistoon. Siellä kerrottiin, että kirje on kyllä tullut perille ja on kuitattu 17.11, mutta päätöstä ei ole vielä tehty. Kysyin, saanko aloittaa työkokeiluni siitä huolimatta 27.11, mistä oli ollut alunperin puhe. Joutuisin odottamaan siihen saakka kunnes päätös tulee postissa. Soitin koulun apulaisjohtajalle ja kerroin asiasta. Hän sanoi, että heti kun saat kirjeen, soita ja tule meille aloittamaan.
Seuraavana päivänä olin Prismassa hyllyttämässä. Tauolla puhelimeni soi. TE-toimistosta kerrottiin, että estettä työkokeilulle ei ole ja pääsen sittenkin aloittamaan jo maanantaina. Sepäs oli mukava uutinen. :) Virkailija halusi vain kertoa, että päätös oli tehty ja kirje postitettu, mutta minun ei tarvitse jäädä odottamaan sitä alkuviikkoon vaan voin heti aloittaa. Ennen työkkärin puhelua olin ehtinyt jo hyväksyä lisää työvuoroehdotuksia samaiseen Prismaan alkuviikolle, mutta onneksi pystyin ne tämän kerran perumaan ilman seuraamuksia. Onhan työkokeilu jo sen verran painava peruste. (Huom! te jotka ootta Staffpointilla: jos painaa työvuoroehdotuksen kohdalla "hyväksy", vuoro on todellakin sitova eikä sitä voi perua muuten kuin soittamalla palvelukeskukseen ja vaarana on menettää varaamisoikeus.) Itselläni ei sinänsä olisi ollut kiire ja olisin kyllä voinut aloittaa työkokeilun muutamaa päivää myöhemmin, mutta aina parempi että alkuperäinen suunnitelma pitää. :)
Huomenna siis koittaa päivä, joka voi joillekin muille olla kuin mikä tahansa arkinen maanantai, mutta joka on minulle aivan erityisen merkityksellinen. Tämä on pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri harppaus Tuulialle. :D Ihmiskunta käsittäköön sen oppilas-, opettaja- ja muun henkilökunnan, jota kyseinen koulu pitää sisällään. Hehän ovat ne ihmiset, joihin voin omalla toiminnallani ensisijaisesti vaikuttaa. Ehkä myös hivenen parannan maailmaa. Erityisesti omaani, sillä unelmien toteutuminen jos mikä tekee onnelliseksi. Tietty pyrin myös omalta osaltani luomaan ja ylläpitämään hyvää ilmapiiriä, joten siten voin kenties parantaa lähiympäristöä, ainakin erään yksittäisen oululaisen alakoulun osalta.
Saapa nähdä mitä minut laitetaan tekemään heti huomenna. Tehdäänkö kierros jossa näytetään tilat ja paikat, esitelläänkö minut koulun henkilökunnalle ja pääsenkö jo ensimmäisenä päivänä seuraamaan oppilaiden työskentelyä? Joudunko seisomaan iloisen ja edustavan näköisenä luokan edessä ja kertomaan itsestäni? Se vähän mietityttää, sillä itsestä kertominen on toisinaan kiusallinen tilanne. Jotenkin tuntuu, että silloin on väkisin tuotava itsestään esiin kaikki parhaat puolet ja vielä saatava yleisö vakuuttuneeksi.
Muuten en turhaan uusia tilanteita jännittele, mutta välillä, jos joudun juttelemaan tuntemattomalle ihmiselle ja katsomaan silmiin, minulle saattaa tulla pakkoajatuksia. Ne ovat hallitsemattomana huutavaa alitajuntaani, jonka kuulen hölmöinä sanoina päässäni ja silti vain esitän kiinostunutta vaikka todellisuudessa käyn taistelua ajatuksiani vastaan ja pinnistelen että jaksan ylipäätään keskittyä siihen mistä keskustellaan. Pakkoajatukset ovat osa ahdistuneisuushäiriötä, joka on nuorempana ollut mulla todella voimakas ja jonka olen tähän ikään tullessa selättänyt lähes kokonaan. Paljon olen saanut tehdä töitä sen eteen, mutta kiitos (jo vuosia siiten päättyneen) terapian ja muun tuen, olen oppinut tiedostamaan ongelmani ja minulla on ote siihen eikä toisin päin.
Pakkoajatukset ovat pelkästään stressioireeni, ei mitään muuta. Monesti taustalla on väsymys, ja ahdistun omasta olostani niin paljon, että mieleni käy kierroksilla. Yritän kai paeta vastenmielisiä asioita ja olotiloja uppoutumalla oman pääni sisään. Elän tavoitteellista elämää ja vaadin itseltäni paljon. Haluan hallita erityisesti itseäni ja aikataulujani. En halua tehdä virheitä tai joutua hankaluuksiin. Suutun itselleni, jos jokin menee pieleen. Otan paineita omasta selviytymisestäni ja usein murehdin, ehdinkö varmasti saada asiat hoidettua tietyssä ajassa. Nämä asiat ovat osa persoonallisuuttani eikä niitä voi kokonaan kitkeä pois, mutta tiedän ja tiedostan varsin hyvin, milloin oireiluni menee yli. Osaan kyllä antaa armoa itselleni ja vaientaa sisäisen kriitikkoni. :)
Heh, tulipa samalla avauduttua asiasta, jota kaikki eivät ehkä vielä minusta tienneet. Jotenkin on helpottuneempi olo. :)
Työnteko on aina ollut mulle parasta siedätyshoitoa neuroottisuuteen ja liialliseen täsmällisyyteen. Vaikka oma arjesta selviytyminen toisinaan huolettaa (usein huoli on turha sillä olen tähänkin asti selvinnyt), olen todella todella iloinen, että pääsen viimein kokeilemaan työtä, jota olen aina halunnut tehdä. :) Pääsen paljon sosiaalisiin kanssakäymisiin, jolloin omat joutavat ajatukset takuulla unohtuvat. Kohtaan työssäni useita ristiriitoja ja joudun selvittämään niin monia ongelmatilanteita, että omat huolet tuntuvat niiden rinnalla lähes täysin mitättömiltä.
Heittäydyn varmasti työhöni niin antaumuksella, että arjen pyörteessä en enää edes muista mitä kaikkea sontaa päässäni on joskus liikkunut. Kenties lakkaan suhtautumasta itseeni ja elämään turhan vakavasti. Toivottavasti työyhteisö on huumorintajuinen ja ilmapiiri rento. Itselläni ei ole ainoatakaan huonekasvia, joten minulle riittää niin kotona kuin työpaikallakin, että ainoa kukka, jota viljellään, on huumorikukka.
Yhtä kaikki, mitkään mieltä askarruttavat asiat eivät voita sitä riemua, joka minulla on siitä, että pääsen huomisesta alkaen kokeilemaan haaveammattiani! 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti