Tuulia avautuu pitkästä aikaa

Moikka ja lauantai-iltaa! Toisille se on hyvä, toisille huono ja toisille molempia tai kaikkea siltä väliltä. Minulle se on koti-ilta, jonka fiilikset selvinnee tämän tekstintuoton myötä. Koko tämä päivä on ollut melko perus, aamulla olen herännyt 9 jälkeen, syönyt aamupalan ja katsellut samalla C Morelta yhden jakson Klikkaa mua -sarjaa, treenannut salilla, käynyt Tuirassa joessa uimassa ja kaupassa ja tallustellut kumisaappaat jalassa ostoskassien kera bussipysäkiltä kotiin reilun kilometrin. Sitten mennyt viideltä saunaan, kuten Irwin laulaa laulussaan. Olenhan työnainen ja tänään on lauantai. Kuudelta ei odottanut putka vaan hiusnaamion pesu kotona lavuaarin alla sekä semi-iso tiskivuori, jonka halusin välttämättä hoitaa pois ennen kuin aloin kirjoittaa.

Kello on kohta puoli kahdeksan. Aiemmin katselin Putousta aina tähän aikaan, mutta enää se ei kiinnosta minua. En saa siitä itselleni mitään, että tuhlaan viikosta puolitoista tuntia kuuntelemalla itseään toistavia vitsejä ja ärsyttäviä hokemia ja vahtaamassa mauttomia sketsihahmoja. Lopullinen kyllästyminen tuli keväällä, kun olin alakoululla työkokeilussa. Jos yksikin opettaja erehtyi keskeyttämään äänekkään oppilaan sanomalla ”ap ap ap”, koko luokka lausui kuorossa: ”Opettaja puhuu!” Se oli NIIIIIIN raivostuttavaa! Putous on aikanaan ollut hyvä ja erittäin viihdyttävä sarja, kun siinä oli vielä Hissut, Hirviniemet, Niemiset ja Toivaset, mutta alkaa se jo olla aikansa elänyt formaatti. Ja mikä ihmeen perheohjelma se on? Antaa vain huonoja vaikutteita etenkin kasvaville lapsille ja nuorille. Mutta, se Putouksesta. Kattelkoot ne joita huvittaa, antaa Roope Salmisen mölöttää, mulla on telkkari kiinni ja rentoutusmusiikki soi taustalla. On mulla paljon paljon muutakin sanottavaa.

Välillä tämä elämä on vaikeaa. Joskus liiankin vaikeaa. Tai sitten vain teen siitä itselleni sellaista. Tiedän, että avaimet hyvään oloon ovat omissa käsissäni ja tiedän itse parhaiten, mikä oloani helpottaa ja mikä ei. Välillä sitä vaan on kaiketi niin kangistunut kaavoihin ja opittuihin toimintamalleihin, ettei edes halua muuttaa tapojaan ja suorittaa elämää vain samaa rataa. Tekee niin kuin on aina tehnyt, tottunut tekemään. Tietäisi, että pitäisi muuttua, mutta ei ole tarpeeksi voimavaroja toteuttaa haluttua muutosta. Joo, on se vaikeaa tämä Tuulian elämä välillä.

Oon ollut taas vaihteeksi siivoustöissä, jotka aloitin lokakuun 8. päivä. Ensin mun piti olla vain kolme viikkoa, mutta sitten suostuin jäämään pidemmäksi aikaa. Töitä riittää marraskuun loppuun asti. Osittain siitä syystä, että työt on alkaneet, mulla on ollu hermo kireällä ja oon pääni sisällä käyny läpi vaikka ja mitä.

Ei ole mikään salaisuus ja lähes kaikki sen tietävät, että mulla painaa taustalla selittämätön väsymys, joka alkoi viisi vuotta sitten. Siitä lähtien työnteko on tuntunut raskaalta, uuvuttavalta ja väkinäiseltä. On niitä hyviäkin hetkiä tietysti ollut, sitä en kiistä. Jos se jotakin ottaa, niin se myös antaa. Kaikista haastavinta ja raastavinta on kuitenkin aina ollut siivoustyö. Oon nyt sen vasta tajunnut, että siivotessa mulla on jatkuvasti kielteisiä tunteita ja ajatuksia. Väitän, että oloni ei ole koskaan ollut täysin hyvä. Vaikka oon tuota duunia tehnyt jo melkein vuosikymmenen, jo ekasta työpäivästä lähtien mun on ollut vaikea olla.

Ensinnäkin, siivoojilla työt alkaa yleensä helkkarin aikaisin, usein aamukuudelta. On sitä iltaakin joskus tullut tehtyä, mutta aamuisin väsyttää aina. Toisekseen, mulla ei oo alan koulutusta, vaan oon itse ja muita seuraamalla oppinut tietyt strategiat. Enkä haluu opiskella laitoshuoltajaksi! Inhoan sitä koneiden kovaäänistä surinaa, luutujen kostutusta, likapyykkiä, pöytien ympärillä pyörimistä, imurien johtoja, ylitsetursuavaa roskavuorta, jätesäkkien roudaamista säällä kuin säällä, moppiin tarttuvia pölyvanoja, avainten kaivamista taskusta, aikatauluja, kukonpierun aikaan työmaalle raahautumista sekä ennen kaikkea sitä iänikuista kiirettä, pakkotahtisuutta ja mukamas kaikenratkaisevaa tehokkuutta, jota työ pitää sisällään. Vaikka oon vuosien varrella oppinut tietyt rutiinit ja tekniikat sekä päässyt eroon vanhoista ja aikaa vievistä, väitän että mulla työergonomia on aivan päin pyllyä! Mulla tuloo kipiäksi oikea käsi, kun sillä moppaan jne, ja välillä mulla on keskisormi niin puutunut että herään siihen keskellä yötä ja joudun venyttelemään selkääni joskus jopa tunnin, jotta jumit helpottaa. Työ en erittäin invalidisoivaa, väsyttävää ja vielä kerran: hermoja raastavaa!!!

Oishan se tietty helpompaa, jos ois se koulutus. Oon vuodesta 2009 tehnyt työtä, jonka sisällöt ja niksit oon oppinut vain työkavereita matkimalla ja heiltä neuvoja saaneena. En mä silti halua tuota työtä lopun elämääni teherä! Joten oisko se koulutuskaan lopulta sen arvoista? Kyllä mää koitan päästä taas uuteen koulunkäynninohjaajan työkokeiluun ettei tarvi hampaat irvessä kestää tuota… no, suomeksi sanottuna paskaa! Oon vaan tämän marraskuun ja sitten hengähdän hetken. Moni miettii varmasti tätä vuodatusta lukiessaan, että miksen minä hyvä ihiminen ala tehdä jotakin muuta jos kerran siivous ei ole mun juttu. Siinä juuri se juju on: vaikka suoraan sanoen vihaan työtäni yli kaiken, haluan kehittyä siinä niin hyväksi kuin ilman koulutusta suinkin vain voi. Siihen vaikuttavat mun henkilökohtaiset motiivini, tavoitteeni ja persoonallisuuteni.
.
Minkä takia tunnen työssäni niin suurta tuskaa? Sen vuoksi, että oon luonteeltani tarkka, tunnollinen ja täsmällinen – ja hemmetin itsekriittinen. Haluan saada hyvää jälkeä aikaan niin että muutkin sen näkevät, tehdä työni kunnialla loppuun, hoitaa kaikki annetussa ajassa ja olla ripeä. Valitettavasti viimeiseksi mainittu ei lähes koskaan toteutu. Oon aivan liian hidas ja sekös mua suututtaa! Toisin sanoen, suutun itselleni jos en saa tietyssä ajassa tehdyksi. Aina mä kyllä yritän ja yritän olla nopeampi ja pusken itseäni vaikka väkisin, jotta onnistun tavoitteessani. Teen sen usein oman työhyvinvointini ja -ergonomiani kustannuksella. Ajattelen, että kerrakos sitä, kyllä loppupäivästä ehtii levätä. Olen tietyllä tapaa masokisti. Tiedän miltä tuntuu mennä oman jaksamisen äärirajoille. Olen kokenut sen monet kerrat. Mutta mitä siitä seuraakaan: kiire on jatkuvasti läsnä elämässä, eikä se lopu silloinkaan, kun tulee töistä kotiin. Kotona odottaa sitten muuta askareet ja velvollisuudet. Pitää tiskata, tehdä ruoka ja samalla ruokkia kissa, ja laittaa eväät, vaatteet sekä aivan kaikki valmiiksi seuraavaa työpäivää varten. Pittää saaha nukkua yheksän tunnin yöunet tai muuten ei jaksa ja seuraava päivä on yhtä helvetillistä selviytymistaistelua. Kiire on, jopa nukkumaan. Jos teen täyttä päivää, elän työlle. Mulla menee kaikki paukut siihen, että ylipäätään jotenkin selviän huomisesta. Tällaista oravanpyörää arkeni pahimmillaan on, viitenä päivänä viikossa, viisitoista tuntia vuorokaudessa (uniaikana todellakin nukun ja lepään, pyrin nollaamaan kierrokset niin, etten mieti töitä).

Elämä töiden kanssa on toisinaan aivan jäätävää stressiä! Elin vuosikaudet niin, etten saattanut töissä inahtaakaan väsymyksestäni tai tuoda millään lailla esille jaksamiseni haasteita. Raadoin vain kiltisti etiäppäin, koska ajattelin että mun kuuluu tehdä niin. Eihän töihin ole tultu valittamaan vaan töitä tekemään.

Nyt, ihan viime viikkojen aikana, olen kertonut avoimesti pahasta olostani. Tilitin yhtenä päivänä palveluohjaajalle suoraan kun olin muutenkin aivan maani myynyt: ”Mää itkin vessan lattialla varmaan varttitunnin. Mulla oli niin paska olla.” Myöhemmin: ”Mulle iskee tällainen väsymysvitutus.” Totta se on, että mää vittuunnun tästä omasta väsymyksestäni niin rajusti, että siitä seuraa kaikki mahdolliset kielteiset tunteet. Ja kas, noidankehä on valmis. Kannan häpeää, syyllisyyttä ja pyhää vihaa. Oon tällainen saakutin hidashousu. Voi Tuulia, anna jo olla ja mee eteenpäin. Eikä, kello on jo vaikka mitä. Taas menee ylitöiks. Mä vihaan mun duunii! Normaalisti en kiroile, mutta silloin kun olen oikein vihainen, päästän ärräpäitä. Se vaatii sen tietynlaisen mielentilan ja kunnon latauksen.

Mun ajatukseni jos joku kuulis / kuoren alla jotain muuta kun luulis

(Lainaus Sannin kappaleesta Supernova)

Meikäläinen kun noituu, teksti on tätä: ”Eikö ny saatana se ovi aukea?!” ”Ei vittu, mulla on väärät avaimet.” Taukotilassa tuumin:”Perkeleen kahvitahrat.” Tai kun roskat leviää lattialle: ”Voi helevetin helevetti!” Jos en sentään asiakkaiden aikana, niin yksin puoliääneen saatan manata tai vähintäänkin omassa mielessäni. Joskus viha pitää päästää ulos, keinolla millä hyvänsä! Kiroilu ei ehkä sovi mulle, mutta on se pienempi paha kuin vaikkapa väkivalta. Välillä itsekin miettii, että milloin minusta on näin pahasuinen tullut. :’D



Väsymyksestäni ja pahasta olostani tietää niin palveluohjaaja kuin esimieheni. Viime viikolla aamuvuorossa ollessani, pomo soitti ja ehdotti, että tulisin myöhemmin töihin ja tekisin lyhyempää päivää. Se jos mikä sopi minulle oikein hyvin! Hienoa että väsymykseni ymmärretään jopa työpaikalla näin hyvin! Vaikka suhtaudun työhön kuin työhön tietynlaisella vakavuudella, en ole työnarkomaani. Toisin kuin äitini, en anna työttömyyden sen enempää kuin työllisyydenkään vaikuttaa itsetuntooni. Voin kuulla korvissani äidin sanat: ”Mä en oo kunnon ihminen jos mä en käy töissä”. Itselleni on aina ollut yksi ja hailea kaikki työ. Saan aina aikani kulumaan, kävin töissä tai en. Toimeentuloni ei riipu siitä, mitä teen tai en. Pärjään vähällä rahalla enkä edes haaveile mistään kalliista. Oon vähän tällainen, että mut saa soittaa töihin. Itse en ala hakea enkä kysellä. Kun kerran satun olemaan Staffpointin kirjoilla ja tarvittaessa töihin kutsuttava, odotan - joskus jopa kauhulla – että mulle tulee soitto. Kauhulla siksi, että töitä tehdessäni joudun aina enemmän tai vähemään poistumaan mukavuusalueeltani. Jaksamiseni kun on mitä on.


Varmasti jatkossakin lataan raakaa tekstiä, kun oikein kunnolla palaa käämit ja alkaa vituttaa! Olen yksinäni laulellut Ismo Alangon vitutusbiisiä ja, kun kerran Salmisen Roopen alussa mainitsin, hoilasin yhtenä aamuna: ”Mä vihaan tätä mathöfakingduunii...”

No, nyt kun olen tiistaista lähtien päässyt hieman inhimillisempien työaikojen makuun, fiilikseni ovat jo ihan siedettävät eikä enää vituta aivan yhtä paljoa. Ja hetken se vain kestää, ei se ikuista ole.

Yritetään kestää tätä elämää.

P.S. En halua olla kiltti tyttö! Pois se minusta! Nyt jos koskaan: murtukoon se rooli. Välillä suorastaan haluan olla vaikea ja vittumainen. Haluan nähdä miten ihmiset reagoivat. Toisin kuin luulin, vielä ei ole kukaan sen vuoksi hylännyt. Päinvastoin, olen saanut yllättävän paljon ymmärrystä ja myötätuntoa, kun olen puhunut suoraan tunteistani. Jos siis joku kuvittelee, että kaikki on hyvin niin kauan kuin on hiljaa eikä puhu mitään, on väärässä. Muutos alkaa tapahtua vasta, kun uskaltaa myöntää tosiasiat.

Näillä mennään. Olen kaikesta huolimatta iloinen, että olen vihdoin tiedostanut, mikä minua siellä töissä syö ja mistä kaikki omien olotilojen kanssa tappeleminen johtuu. Olen perillä omista tunteistani paremmin kuin koskaan.

Elämänohjeeni tähän iltaan on: Anna tunteillesi lupa. Vitutus ei ole häpeä!