Voivottelua ja ILIMOOTTELUA

Huomenta. *Istuu bussissa ja yrittää madaltaa kierroksia*

Hei sie lukija: valihe ite luetko huoleni vai keskitytkö KÄYTÄNNÖN ILIMOOTUKSIINI. Tee vaikka molemmat jos eherit.

Taas tuli äsken tunne että tekis mieli vetää itkupotkuraivarit. Se tunne tuli siitä, että mikä kiukutus onkaan, kun pelkkä kouluun meneminen on toisinaan työtä ja tuskaa. Joo ihan ite mä tämän kaiken itselleni teen, vaikka tiedän että helpommallaki pääsis. Mä vaan haluun sinne Oulujokeen uimaan joka ikinen aamu ennen koulua vaikka mikä olis! Mut kaikki bussien tulojen ja menojen kanssa säätäminen on toisinaan rasittavaa. Pyörääni en halua hetkeen nähdäkään sillä sitä ei oo keväthuollettu ja ajaminen sattuu ja hapottaa. Hyvä etten oikeasti menny viime viikolla ylikuntoon. Sillä oonki koettanut kouluhuolista huolimatta rauhoittua. Eilen menin iltakuudelta nukkumaan. Auttoi, vaikka olisin mää vähintään tunnin pidempäänki voinut. Aamulla mulla oli kädet täynnä hommia, yhtä hullua touhuamista! Koska illalla ei millään kaikkea ehdi eikä oo mittään järkiä kiusata ihteään tekemällä hommia rättiväsyneenä illalla, laitan mieluummin aamulla aikaisin kellon soittamaan. Meikä on työllistetty aamusta asti. En edes viitsi alkaa kertoa mitä kaikkea tänäkin aamuna tein, mutta lyhyesti sanottuna kotitöitä laidasta laitaan.

Jeps olkoon tämä palopuhe tässä.

Loppuun muutama ilimootusluontoonen asia:
-Mulla alkaa työssä oppiminen ensi viikon ma ja kestää noin juhannukseen saakka.
-MANSELAISILLE TIEDOKSI: Tulen Tampereelle aikaisintaan heinäkuun puolivälin paikkeilla. Lähden heinäkuun lopulla, sillä koulu jatkuu muistaakseni 29.7.
-Jätän tältä vuodelta Pirkan pyöräilyt väliin.
-Miesrintamalleni ei kuulu mitään uutta. En edelleenkään juuri nyt huoli kettään. = Ei oo parisuhdehuolia kun ei oo parisuhdetta.
-Sori jos oon ollu huono yhteydenpitäjä ja valitellut väsymystäni vähän väliä, vaikka teilläkin varmasti on omat huolenne. Sitä aina ossaa lohduttaa edes ihteään mutta kyllä tämä vielä kuulkaa helepottaa.

Oon pahoillani / en osannut lohduttaa / mut lupaan: vielä se helpottaa

Kouluallergia

 Mulla on koulua kohtaan sellainen viha – rakkaus -suhde.

Toisaalta oon tosi iloinen, että oon monen vuoden jälkeen viimein päässy takaisin koulunpenkille. Puhuin monta vuotta, että haluan opiskelemaan. Haaveeni toteutui puoliksi vahingossa, odottamatta, mikä sai aikaan ristiriitaisia tunteita. Aluksi tuntui hyvältä olla koulussa taas. Kavereille kuulumisia kertoessani mainitsin, että opiskelen nykyään. Hehkutin miten hienoa ja virkistävää vaihtelua koulunkäynti on. Samaan aikaan mut valtasi huoli ja epävarmuus siitä, kuinka jaksan ja ehdin.

Oon kyllä menny kouluun joka ikinen aamu, osallistunut opetukseen, käyttäytynyt asiallisesti, noudattanut aikatauluja, jutellut luokkakavereiden kanssa, syönyt eväät, pakannut repun ja palannut ehjänä kotiin. Oon tehnyt tämän kaiken, vaikka olisin ollut miten väsynyt tahansa (ainoastaan yhtenä päivänä jouduin olemaan uupumuksen takia poissa).

Mutta, en todellakaan oo aina jaksanut kotiin päästyäni tehdä yhtikäs mitään kouluun liittyvää. En lukea kirjasta sivuja, vastata kysymyksiin, naputtaa esseetä, selata Moodlesta opetusdioja, katsoa Wilmaa muuta kuin lukujärjestyksen verran, en niin mitään. Mulla menee koulun jälkeen kaikki aika ja energia matkustamiseen, kotitöihin, kissanhoitoon, harrastuksiin ja eväiden väsäämiseen. Ja levätäkin pitäisi ehtiä. Viikonloppuna onnistun jotenkuten palautumaan, mutta jo maanantai-illan jälkeen alan olla niin uupunut, että loppuviikko menee selviytyessä ja jälleen uutta viikonloppua odotellessa.

Mikä tästä kaikesta on seuraamus? Huoli omasta ehtimisestä ja jaksamisesta kasvaa entisestään, tehtävät jäävät tekemättä, joskus koti siivoamatta ja kissa ulkoiluttamatta. Väsymys saa aikaan ajatusten harhailemisen ja huomion tahattoman karkaamisen kaikkiin epäolennaisiin asioihin. Ei pysty keskittymään, sillä ei jaksa. Kaikki menee ohi enkä jaksa rättiväsyneenä aina edes yrittää skarpata. Mua ei jaksa kiinnostaa mikään, sillä huomio on koko ajan omassa heikossa olotilassa. Olen silti tunnollinen ja tiedostan vastuuni. Olosuhteisiin nähden riittämätön vointini vaivaa mua joka ikinen hetki. Mulle iskee aivan jäätävä stressi, joka ei lopu ennen kuin saan tehtävät tehtyä. Nimenomaan ne tekemättömät asiat vaivaavat eivätkä jätä rauhaan. Eikä niiden tarvitse liittyä kouluun, vaan esim. taloudenhoitoon, uusien vaatteiden hankintaan, Mymmeen, elämänhallintaan ja mihin vaan. Täten stressi syö voimavaroja ja invalidisoi entisestään.

Mä tarviin tahtoa vaikeisiin hetkiin / mun täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii

Toisaalta haluan opiskella, kun taas toisaalta en olisi vielä ollut siihen valmis. Kaikki tuli tosi äkkiä. Olin juuri palannut Teneriffalta ja oleillut Tampereella, kun sain tiedon, että minut on hyväksytty kouluun. Jollei näin olisi ollut, olisiko elämä sittenkään yhtään helpompaa? Luultavasti repisin ressiä ja uuvuttaisin itseni jollakin muulla – työllä, lukuisilla harrastuksilla tms. Vaikka koulu ottaa, ihme kyllä, se myös antaa. Kaikella on loppujen lopuksi tarkoitus. Ilman koulua en olisi välttämättä koskaan tutustunut hyviin ihmisiin, päässyt eroon joistakin huonoista tavoista, avartanut maailmaani tai ylipäätään saanut asioihin uutta näkökulmaa. Koulu on pakottanut ajattelemaan omaa elämää ja omia valintoja uudestaan, mikä on toisaalta hyvä.

Stressi ei tunnu ainoastaan mielen levottomuutena, vaan myös ruumiillisena oireiluna. Mulla ainakin kasvojen lihakset kiristyy liiasta ajattelusta, niska jännittyy ja päässä tuntuu painetta. Sen lisäksi juon vettä ja ravaan vessassa vähän väliä. Asiaa ei edesauta se, että vaadin itseltäni paljon ja mennä viipotan vaan. Se on tavallaan selvitytmiskeinoni, sillä ajattelen, että elämässä on aina vain kaikesta huolimatta pakko jaksaa porskuttaa eteenpäin päivästä toiseen.

Miten täällä muka eletään / pitääskö mun tämäkin teherä?

Välillä huomaan oireilevani aivan samalla lailla kuin 16-vuotiaana lukiotyttönä. Yhä edelleen, 28-vuotiaalla Tuulialla pää suoltaa ajatuksia loputtomalla tahdilla samaan aikaan, kun pitäisi keskittyä opetukseen. Mielessä liikkuu biisien sanoja ja kirjoittamisen aiheita. Kaiken aikaa on aivan valtava halu ja tarve julkaista ajatukset nettiin, muiden tietoisuuteen. Samalla väsyminen saa aikaan muista eristäytymistä, sillä silloin pitää päästä omaan rauhaan. Nykyisinkin saatan yksin mököttää koulun vessassa harva se välitunti, sillä en halua uupuneisuudellani herättää huolta muissa. Ajattelen, että vaikka voisin mennä juttelemaan muille, se on turhaa, sillä saman ajan voin JA SAMA AINA MUN KANNATTAA käyttää oman olon korjaamiseen.

Siks olen yksin ja piiloon meen

Saatan kesken koulupäivän maksaa laskuja, lukea sähköpostini tai väsätä koulutehtävää, jonka tekemättömydestä poden morkkista. Lihakset on jumissa, pää meinaa räjähtää, jatkuva tyytymättömyys vaivaa eikä oppitunnille tai ylipäätään ihmisten ilmoille huvittais mennä. Sitä tavallaan häpeää väsymystään ja miettii, miksi mä ylipäätään olen koulussa, vaikkei olisi pakko. Voimavarat pahan olon purkuun ovat niin rajalliset, että sitä vain odottaa, milloin pääsee kotiin pudottamaan hartioiltaan tämän painavan lastin.

Joinakin päivinä ja erityisesti tiettyyn aikaan kuusta olen erityisen herkkä ärsykkeille. Kun oma vointi on heikko, pienet, normaalitkin asiat rasittavat. Kaikki käytävillä kävelevät oppilaat, katseiden kohtaamiset, ovien kolahtamiset, naapuripöydän keskustelut, oman paikan etsiminen, pöydästä nouseminen, vaatteiden pukeminen ja repun penkominen ärsyttävät. Joskus pienikin häiritsevä tunnetila syö keskittymistä niin, että mun täytyy ensin hoitaa se pois, ennen kuin voin mennä itse asiaan.

Aurinko paistaa mut se paistaa läpi vartalosta / minusta ei jää varjoa

On mulla onneksi niitä hyviäkin hetkiä. Oon pohjimmiltani sisukas nainen, joka ei anna vastoinkäymisten lannistaa. Eikö, se, että ylipäätään jaksan raahautua kouluun, kerro jo luonteen lujuudesta? Ryhmänohjaajani sekä eräs toinen opettaja tietävät väsymyksestäni.

Haluaisin edes yhden päivän, jolloin voisin olla koulussa täysin onnellinen. Päivän, jolloin mun ei tarvitsisi hetkeäkään vaivata päätäni tekemättömillä asioilla, mököttää yksin vessassa, vajota synkkiin ajatuksiin, tuntea alemmuutta ja heikkoutta muihin nähden, stressaantua liikehdinnästä ja hälinästä, väistellä katseita ja vain yrittää väkisin selviytyä. Päivän, jolloin mun ei tarvitsisi odottaa, milloin pääsen kotiin nuolemaan haavojani (sillä teen sitä tälläkin hetkellä tässä vuodattaessani).

Tämä tunne ei päde ainoastaan koulumaailmaan vaan ihan päivittäiseen elämään: Seuraava päivä koittaa aina liian äkkiä ja musta tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkea sitä mitä haluaisin. Mulla ei yhtäkään tylsää hetkeä ole, sillä mulla on vilkas mielikuvitus. Olen mestari keksimään itselleni tekemistä. Olen suorastaan ylityöllistetty. Toisekseen, voisin lähtökohtaisesti käyttää kaiken joutoajan lepäämiseen – valitettavasti siihen ei aina tarjoudu mahdollisuutta. Aika kuluu kammottavan nopeasti. Se on suorastaan hallitsematonta. Maailma on täynnä mielekästä puuhaa, joihin haluaisi uppoutua tuntikausiksi, muttei voi, sillä aika on rajallinen – nukkuakin pitää ehtiä. Oon sen kauan sitten jo todennut, että mulle 24h/vrk ei riitä! Erikoisinta on se, etten tunne ajan kulua.

Elämä kulkee mut se kulkee liian nopeasti / sinusta ei jää jälkeä

Henkisesti kovin paikka elämässä mulle on ollut oman rajallisuuden hyväksyminen. Olen vain ihminen, jonka voimavarat ehtyvät, joskus liiankin herkästi. Siksi ei kannata liikaa ahnehtia tekemistä samalle päivälle. On osattava pilkkoa pieniin osiin. Se tosin saa aikaan sen tuntee, että aina on oltava tekemässä, hitaasti mutta varmasti, mutta koko ajan on tehtävä. Monen asian kohdalla tuntuu, että jos olisin saanut enemmän aikaa, olisin hoitanut paremmin.

Koulunkäynnissä kuluttavaa on jo pelkästään se, että sinne pitää mennä. Välillä yhtä hullua menemistä muutenkin tämä elämä! Asun toisella puolella kaupunkia ja kouluun on liian pitkä matka, samoin kotiin koulusta palatessa, meni sitten bussilla taikka pyörällä.

Mut eihän mul oo autookaan / täytyy jalkoja käyttää...

Kotona on kivaa ja turvallista, sillä siellä saa olla omissa oloissaan ja juuri kuten haluaa. En haluaisi lähteä sieltä aamulla aikaisin minnekään. Paljon saa ennakoida, varustautua, pakata ja ladata tulevalle päivälle. Monen asian yhtäaikainen hallinta stressaa ja uuvuttaa. Mietin joskus mielessäni, että taas on Järvisellä palikat sekaisin. Olo on kertakaikkisen keskeneräinen. Miksi ihmeessä pitäisi edes yrittää raahautua minnekään? Ulos kun astun, olo on orpo ja turvaton. Kylmät tuulet puhaltaa, reppu painaa hartioita, paikkoja kolottaa, väsyttää ja valmiiksi jo ärsyttää – ja kaiken tämän keskellä pitäisi olla itsenäinen, reipas ja jaksavainen. Helpompaa olisi palkata kotiopettaja, vaan kenellä sellaiseen on varaa? Onhan se hyvä, että on lähipäiviä ja tutustuu ryhmän opiskelijoihin, mutta ei lisätystä verkko-opetuksestakaan haittaa ole. Silloin ei tarvitse miettiä mitä pukee lähtiessä päälleen, mitä kautta kulkee ja miten muuten päivänsä suunnittelee.

Paina paina / siedä siedä / jaksa jaksa

Meillä on liikkuva koulu, mikä toisinaan rasittaa mua. Miksi minun, joka muutenkin treenaa ja menee paljon, tarvitsee vielä erikseen liikkua opetuksen perässä? Aina saa miettiä ja lunttia Wilmasta, että missäs se seuraava tunti onkaan, mitä kautta kuljen, paljonko varaan aikaa siirtymiseen, avaanko oven painikkeen avulla vai vanhanaikaisesti jne jne. Tiedän, että liikkuva koulu -ratkaisu on tehty oppilaiden ja henkilökunnan hyvinvointia ajatellen, mutta minua se ei totta puhuen aina palvele. Viime viikolla mulla oli jalat niin tuusannuuskana että jo pelkkä käveleminen sattui! Kantapäät oli rakoilla ja jalkalihakset hapoilla. Liikkuminen rasittaa myös mieltä silloin, kun on valmiiksi väsynyt.

Puhu mitä puhut mut juoksemista älä lopeta

Olen koululle allerginen, mutta ajattelen sitä paljon vapaa-ajalla. Miksi? Siksi, koska tällä hetkellä opiskelu on pääasiallinen toimeni ja siten vääjäämättä suuri osa elämääni. Koulun ajatteleminen vapaa-ajalla kertoo siitä, että pidän koulua tärkeänä – vaikka se saakin mussa aikaan allergisen reaktion.

Sopeudun kuitenkin hyvin ja luon itselleni olosuhteet, joissa oppiminen ja jaksaminen on mahdollista. Olen sisimmässäni se 16-vuotias tykkiläinen (kävin siis aikanaan TYKin

lukion), joka makoilee sohvalla, tepastelee villasukissa pitkin luokkahuoneita ja käytäviä, kirjoittelee heikon hetken tullen päiväkirjaa, ryystää pullosta vettä ja vaeltelee ajatuksissaan sinne tänne. Olen oman tien kulkija, sillä aikuisiällä olen oppinut, että mun ei tarvitse koulussa (sen enempää kuin muuallakaan) kumarrella eikä miellyttää ketään. Yksinolo ei siis ole mielenosoitus vaan pikemminkin tapa toteuttaa itseä.

Sinä olet ihminen, muistatko / sinä olet aava ja rannikko / sinä olet Tuulia latvoissa / natiseva silta ja nauloja

Kouluallergia on yliherkkyyttä, joka ei parane koulua välttelemällä. Siihen ei näin siitepölykauden aikaan päde edes ”suomalaisten suosima / just siks Heinix”. Ainoa apukeino on siedätyshoito. Sitä olen koko ajan tehnytkin, enemmän tai vähemmän onnistunein seurauksin. Kaiken lähtökohta on hyvät, pitkät yöunet. Silloin jaksaa kohdata maailman, myös ne kuhisevat käytävät, tupakinhajuiset teinit, piippaavat laitteet, varatut vessat, monistenivaskat ja ruudulta vaihtuvat diat. Eihän koulun tarkoitus ole kärsimyksen aiheuttaminen, vaan opettaminen ja sivistäminen – ja siinä sivussa hyvien ihmissuhteiden muodostuminen, oivallukset ja luonteva toimiminen, niin ryhmässä kuin yksin. Kyllä siinä koulussa paljon hyvääkin on, ja kun kerran lähiopetus on päätetty sijoittaa Kontinkankaan OSAO:lle, minne muuallekaan aamuisin matkaani tekisin?

Tämän tekstin tarkoitus ei siis ole mustamaalata koulua yleensäkään, vaan tuoda esille sen, miten yksilön (tässä tapauksessa minun) omat voimavarat suhteessa ympäröivään todellisuuteen (tässä: koulu) eivät aina ole riittävät. Syy ei suinkaan ole suoraan koulussa, vaan koulun kävijän subjektiivisessa kokemuksessa.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Olen koululle allerginen mutta silti haluan sitkeästi käydä sitä. Miksi? Koska koen sen merkitykselliseksi. Jos jättäisin käymättä, saisin monta poissaolomerkintää ja joutuisin tekemään tehtäviä senkin edestä. Jotenkin on helpompi oppia asioita elävässä elämässä, pohtia yhdessä ja kuulla muiden näkemyksiä. Eikä sitä muillakaan välttämättä sen helpompaa ole. Jokainen painii jonkun pulman kanssa. Kaikki ei vaan vuodata sitä yhtä avoimesti ja runsassanaisesti kuin Tuulia Järvinen blogissaan.

Jos en tietäis että siinä oot / en jatkais / en katsettani maasta sais

Loppuun haluan kiittää muutamaa koulukaveria ja opettajaa: Kiitos, että jaksatte olla mun seurassa silloinkin, kun omat vaikeudet puskevat päälle. Kiitos, että jaksatte valaa minuun uskoa heikkoina hetkinä. Kiitos, että riitän teille tällaisena. ♥♥♥

P.S. Kyllä! Olen sisimmässäni ikuisesti se 16-vuotias Pohjanmaan-valtaaja, joka lisäilee tekstinsä sekaan suomalaisia lyriikoita tehostamaan tunteitaan. Ja olenhan jo vallannut Pohjanmaan, ja elän unelmaani siltä osin, että oon muuttanut pysyvästi Ouluun!

P.S.2. Nyt on viimeinen lähiopetusviikko meneillään, minkä jälkeen alkaa työssäoppiminen. Neljä päivää vielä. Toisaalta haikeakin olo, sillä arki muuttuu ja joudun hetkeksi jättämään ihanat koulukaverit ja opettajat. Niin tai näin, ”it´s the final countdown!”