Toukokuun viimeinen

Hei. Viikko on taas mennyt nopeasti. Sillon helluntaina käytiin Miralla. Viime viikolla näin ystäviä, ulkoilin ja sitä rataa. Nyt postaan tähän päivään sopivan tekstin, jonka kirjoitin tänään.

Yhtenä toukokuun aamuna, odottaessani bussia Oulun keskustasta Kempeleeseen, kuuntelin tapani mukaan Yle radiota. Siellä soi kappale: "Mä haluun vielä nähdä toukokuut". Esittäjä on Eroma ja kappaleen nimi Kolmesataa. Artisti ja laulu olivat ennestään tuntemattomia, vaikka laulu julkaistu jo vuonna 2018. Jotenkin se kolahti, varsinkin kertosäe.

Kappale on koskettava tarina siitä, kuinka kertojaminä oli vähällä päättää päivänsä, mutta tuli toisiin ajatuksiin. "Mikä mua silloin esti" ... "taisin miettiä et mun äiti ei ikinä siitä selviäisi".

Olen aina ollut herkkä kotimaisten kappaleiden sanoituksille, joista osaan samaistun. En ole koskaan ollut itsetuhoinen. Muistan joskus kirjoittaneeni ystäväkirjaan, jossa luki valmiina: en voisi ikinä tehdä... sana jonka kirjoitin, oli: itsemurhaa. Olon vuoksi elämä on kärsimystä. Niin kovaa, että välillä tuntuu, että helpommalla pääsisi kun... Sitten tajuan että ei, minusta ei ole siihen. En pystyisi vahingoittamaan itseäni. Laulun kertojaminä sanoo: "Kun mä päätin etten hyppääkään".

Oman olon osalta en tiedä, onko tämä lopun alkua. Sairaus on niin julma, mystinen ja epätodellinen, että jollei parantumisen päivä koita, kuolen tähän tai tämän seuraamuksena. Mutta, 2021 toukokuun olen saanut nähdä. " Ja monet monet pimeät lokakuut".

Kyllä mä haluan tänne jäädä, älkää huoliko. Vaikka välillä tuntuu, että haluan pois näistä kärsimyksistä, haluan elää. En todellakaan ole valmis vielä lähtemään.

Juuri nyt hartain toiveeni on parantuminen. Jos tämä blogi on elämäni viimeinen, ainakin olen jättänyt itsestäni muiston. Kiitän Luojaa, jos vielä näen ensi vuoden toukokuun, olin missä kunnossa hyvänsä.

" Ja monet monet pimeät lokakuut". Syksyssä on oma hohtonsa. Kyllä mä hengissä pysyn. Enköhän minä sen tulevan lokakuunkin näe. 

"Mä olin suunnitellu kaikkee / mut elämä halus yllättää / löi avokämmenellä poskeen"

"Tää elämä on tosi outo / eikä se etukäteen kerro / mitä se musta tahtoo / ja onko mulla vielä toivoo"

Elämä on tosi ihmeellistä. Suunnitelmat muuttuvat, kun tilanne muuttuu. Olen joutunut nöyrtymään elämän edessä. Kestämään, sietämään, pettymään. Pysähtymään, taistelemaan, antautumaan. 

Vaikka väsymys on kovaa ja ajatus yhtä puuroa, tätä blogia haluan kirjoittaa, vaikka viimeisillä voimillani. Tiedän herättäväni lukijoissa hämmennystä ja taatusti monenlaisia tunteita. En todellakaan puhuisi tällaisia huvikseni. Niin vaikeaa kuin on ehkä uskoa, minulle tämä olo on täyttä totta.

Sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. "Mä haluun vielä kerran rakastuu / ja itkeä ja surusta luhistuu"

"Ja kolmesataa tällaista päivää mä ainakin elää haluun."

Tästä kappaleesta on tullut tärkeä osa elämää. Yhtä tärkeä kuin Tesomajärvestä, sitä ympäröivistä metsistä ja läheisten tuesta. 

Kun mä joskus lähden täältä, tästä kappaleesta haluan mut muistettavan.

Helluntai ja hengissä

Moikka. Se olis helluntai. Eipä oo heiloja tyrkyllä, Peksi täyttäköön sen viran, juuri nyt ei kykene muita miettimään. 

Laitoin perjantaina meiliä opiskelijaterveydenhuoltoon. Kerroin, että tarviin todella kipeästi apua, olo alkaa käydä sietämättömäksi. Yritän saada sitä kautta apua, kun maksutonta opiskelijalle. Yksityiseen ei oo varaa. Pakko tämä on kuitenkin selvittää.

Vointi heikkenee koko ajan ja omat voimat käyvät todella vähiin. Tuntuu, etten ole enää tässä maailmassa. Tuntoa ei ole, ei päätöksentekokykyä, ei logiikkaa. Väsymys on porautunut todella syvälle. Tahtomatta, ei voi tälle yhtään mitään. Olo ei helpota millään. En voi vaikuttaa mihinkään. Mun on siedettävä kaikki, otettava vastaan se mitä tulee. Muistan lähinnä vain sen, mitä olen ihmisten kanssa sopinut. Jokainen hetki on taistelua. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Tekisin mitä vain, että tämä olisi ohi. Tiedän kuulostavani oudolta, mutta tämä olo on täyttä totta.

Eilen oli lauantai. Grillailtiin taas Peksin kanssa. Tällä kertaa paistettiin kalkkunanakkeja laavulla. Samaisella laavulla kävimme viime viikon keskiviikkona. Peksi lähinnä hoitaa ton grillauspuolen, mulla ei sujuisi omin avuin tulenteko ym, keskittyminen on jo niin heikkoa, voimat, aloite- ja päätöksentekokyky vähissä. Mutta ainakin oon hengissä ja jaksan kävellä, liikkua ja syödä. Haluan pitää toimintakykyä yllä. Onneks on ihania ihmisiä jotka jaksaa ja tsemppaa ja ymmärtää.

Eilen kokattiin myös makaronilaatikkoa ja saunottiin. Äsken kävästiin kiinalaisessa ja nyt ollaan menossa käymään mun serkulla. Illalla sitten porukoille.

On erikoista, miten elämä on muuttunut. En mä todellakaan tällalailla postaisi, jos asiat olisi samoin kuin vielä vuosi sitten. Mä tiedän nää tekstit ei oo mitään hääviä ja meiltä ylentävää luettavaa, mutta näillä mää kerron, että hengissä ollaan.

Elämä on lähinnä nukkumista ja syömistä. No ei sentään, vastapainoksi kävelen paljon, etenkin metsissä. Lisäksi oon käynyt joka päivä uimassa Saarenkärjessä tai Tesomajärvessä. Näen ystäviä sen verran mitä jaksan.

Vähän poistellu vanhoja tekstejä mitä oon pystyny. Aloitekyky niin huono. 

Ei lupaukset paljoo auta / kun on tämä taakka.

Koitan opetella siihen, etten pyytele anteeksi. Lähinnä sanon vain: Kiitos. Että välitätte, että kuuntelette, että kannattelette. Tää on oikeesti vaikeeta aikaa ja pitkä piina. Mut mä selviän.

Tuulia, sä oot taistelija.

Nyt sain aikaiseksi aloittaa

Hei. Tänään aloin poistella vanhoja tekstejä. Vuodelle 2015 jäi vain kuvat. Hitaasti mutta varmasti. Aivan kauhea olo tällä viikolla. Ei helpota ei. Voimat ehtyvät. Lähes jokainen hetki on taistelua. Mitään ei pysty hallitsemaan. Sanat ei riitä kertomaan. Tätä ei toivo kenellekään. 

Kohta rupian joogaamaan. Ehkäpä se auttaa. Oon ollu porukoilla yhen yön, oon vielä toisen ja huomenna meen Pekalle. Kaikesta huolimatta etsin elämästä hyviä asioita. Oon joka päivä käyny uimassa, ulkona kävelemässä, jutellu ystäville ja sillee. 

Kaikkea hyvää tähän viikkoon. Kiitos että välitätte. 

Ookei, mää kerron

Heippa. Tiedän, olen postannut kolmen vuodatuksen verran tekstiä uudesta vaiheesta elämässäni. Enkä vieläkään sanonut suoraan missä majailen. Oon nyt ollut vajaan viikon poissa Oulusta. Eiköhän se ole sanomatta selvää. Tampereellahan minä. 

Sunnuntai-iltana juna kuljetti. Minä ja Mymmeli lemmikkivaunussa, Peksi pari vaunua edempänä. Peksi ois joka tapauksessa lähteny kyseisellä junalla. Kun mulle varmistui saikku, päätin, että nyt lähden minäkin. Sit lippu ostettiin. Tein tän tasan tarkkaan olosuhteiden (lue: olotilojen) pakosta. Mitäpä minä Ouluunkaan olisin jäänyt. Peksin ehdotus tämä oli, ja täytyy sanoa että oikein järkevä sellainen. Tampereella mulla on tukiverkkoa ja vanhat tutut paikat, joissa osaan kulkea.

Tuskin tarvitsee kertoa, miten olen voinut. Olo ei muutu miksikään, mutta muistakaa lukijat rakkaat, ei mulla ole hengenhätää. Onhan tää hiton tympiää, ettei tiijetä mikä on, mutta kun tilanteelle ei mahda mitään, viisainta on vain hyväksyä ja rauhoittua.

No, miten on aika siellä vanhassa kotipitäjässä kulunut? Su-ma olin Mymmelin kanssa Peksillä yötä. Ma lähdin porukoille. Tiistaina onnistuin käymään Nässyn salilla (moukan tuuria) ja keskiviikkona mentiin Pekan kanssa laavuille. Ensin Nuijalammen ja sitten Pikku-Ahveniston laavu.

Ilma on ollut todella upea. Harmittaa vähän, ettei tajunnu ottaa kesävaatteita mukkaan. Lähinnä oon ollu topeissa, leggingseissä ja tennareissa. Mulla oli hei kaks tuulitakkia päällekkäin ku lähin. Lisäks pakkasin islantilaisten villapaidan, tuulihousut, vaelluskengät, pipon, kolmet käsineet ja huivin. Huhhuh. Ei sitä Oulun päässä aavistanu että kelit muuttuu näin lämpöisiks. On se sitäkin, että pakka niin sekaisin, ettei tällaisiakaan asioita jaksa ajatella.

Niin, sitten torstaista lauantaihin olin Miskalla pari yötä. Syötiin Westerin Asahi-sushiravintolassa, siel on maittava seisova pöytä. Käytiin siinä Westerissä kaupoilla ja loppupäivä oltiin Miskan tykönä. Perjantaina hän oli töissä ja sillä välin minä laitoin ruokaa ja siivosin kämpän. Lattiat todellaki kaipas moppausta. Jestas sitä pölyn määrää, sorinyvaa Miska mutta näin se on. :D

Tännään lähin Peksille iltaa viettämään ja tässä grillataan. "Ny me rillataan", mä kuuntelin sitä ihan pöljyyttäni eilen siivotessa nii tulipahan mieleen. Mää laitan kuvaa, hetkoonen. 

Jees, me mennään saunaan vielä. Tämmöstä tänne Tuulian lauantaihin. En siis todellakaan oo tullu tänne Manseen hengaamaan vaan maisemaa vaihtamaan. Mulla on omat syyni, mä todella toivon että te ymmärrätte. Lähen Ouluun luultavasti takas joskus 9.6. kieppeillä.

Mut hei hyvää viikonloppua kaikille, mää bloggailen taas. Tiiän et saan näillä teksteilläni aikaan erilaisia reaktioita ja tunteita. Tää blogi on henkireikä, kyl mä aattelin kertua missä oon ja miten mulla menee. Nyt tiiättä. Jees, palataan.

UUSI VAIHE ELÄMÄSSÄ: Minä ja muut

Kaikki eivät vielä tiedä. Otan ihmisiin yhteyttä pikku hiljaa. Vaikka reaktioita on useita ja kaikkea saa kuulla, mitäpä tätä salaamaan.

Omissa oloissa oleminen on helpointa. Kukaan ei näe eikä tule kyselemään. Ihmiset olettavat, että selviydyn kuten muutkin. Pahinta on, että itse tiedostan tämän joka hetki, mutten voi tälle yhtään mitään. Ei jokaiselle kannata selitellä. Eikä tarvitse.

Käyn joka päivä ulkona, mutta pyrin olemaan tuntemattomilta ja puolitutuilta piilossa. Tähän oloon kuuluu se, että hakeutuu vaistomaisesti tuttuun ja turvalliseen. On mukava käydä aamu-uinnilla, kun rannassa ei ole ketään. Kävelen mieluiten metsissä, jossa saa ihailla valkovuokkoja. Kuljen paljon aurinkolasit silmillä.

Taistelen joka hetki häpeää ja syyllisyyttä vastaan. Tuotanko vain pettymyksen muille ihmisille?

Tässä kursiivilla muutamia ajatuksia, joita mieli syöttää:

Mä en oo ansainnu ystävien tukea, seuraa ja välittämistä. Olen vammautunut. Musta ei ole iloa kenellekään. En oo ansainnu tulla kuulluksia ja nähdyksi. Varsinkaan tällaisena invalidina.

Tuulia, sä teet itsestäs ja tuosta olostas turhan isoa numeroa. Ei sulla mitään oo, koita ny oikeeasti ajatella positiivisesti. Et sä oo ainoa ihminen jolla on elämässä vaikeeta.

Saan hyvin pienistä asioista onnistumisen elämyksiä. Siitä, että onnistun tiskaamaan, laittamaan ruuan, soittamaan jollekin, käymään yksin kaupassa ja pitämään sovitusta kiinni. Bloggaaminen on yhä henkireikäni.

Olon hyväksyminen voi viedä aikaa monta kuukautta, jopa vuosia. Huono itsetunto ja -luottamus ovat vääjäämättä seuraamus. Silti muistutan itseäni: se en ole minä, vaan minun olo. Ystävät muistuttavat, että ei mun tarvitse pyydellä oloani anteeksi.

Olen kaikesta huolimatta onnekas. Mulla on laaja ystäväpiiri ja jokin vahva luotto siihen, että asiat järjestyvät. Itsestä tuntuu, ettei minusta ole iloa kenellekään, vaan kyllä minusta on. Mulla on monta hyvää syytä porskuttaa.

Pidän läheiset ihmiset elämässäni. Säilytän tämän blogin, joskin poistelen vanhoja tekstejä. Kun saan ne poisteltua (lue: entinen elämäni), pystyn sanoa vaikka tuntemattomille, että blogiani voi lukea. Uskokaa tai älkää: avoimuus ja rehellisyys on pelastaneet minut. En todellakaan kertoisi tänne tunnontuskistani, jos kaikki olisi hyvin.

En edelleen käsitä, miten te jaksatte. Itse olen pysähtyneessä tilassa, sekaisin, irti kehosta, lähes vieraantunut todellisuudesta. Silti oon olemassa. Mulle tulee joka päivä puheluita ja viestejä. Ihmettelen vain: Miten te jaksatte olla kiinnostuneita mun elämästä? Tiedän, että teksteistäni ei tuu hyvä mieli, ja silti luette.

Jos olisin tyly ja itsekäs, sanoisin, että unohtakaa minut. Ihmisille tulisi reaktio, että hyvä on, en häiritse enempää. Ei sentään. Oon hämilläni ja kiitollinen siitä ymmärryksestä, jota olen saanut. Kiitos että jaksatte kannatella. Tiedän, mun on oltava vahva. En saa luovuttaa. Kyllä minäkin teistä välitän ja toivon kaikille hyvää. Kyllä minäkin vastavuoroisesti kuuntelen, tsemppaan ja kysyn kuulumisia. Ei ne taidot ole mihinkään hävinneet. Tässä tilassa mulla ei ole varaa arvostella ketään.

Kiitos ihan kaikille teille ymmärryksestä. Erityiskiitos Peksille, joka jaksat päivästä toiseen olla mun tukena ja apuna.

UUSI VAIHE ELÄMÄSSÄ: Miten tähän on tultu?

Päällimmäinen kysymys on: miksi? En ymmärrä, en ymmärrä. Mikä se sellainen sairaus tai vamma on, joka alkaa 23-vuotiaana? Joka hiipii pikkuhiljaa ja salakavalasti. Joka jää pysyväksi olotilaksi, mutta joka ei lamaannuta täysin. Joka pakottaa ajattelemaan asiat uusiksi, mutta jonka kanssa oppii elämään. Ja sitten: joka pahenee moninkertaisesti, kun täyttää 30 vuotta?

Opin jo vuonna 2014, että sänkyyn makaamaan jääminen ei ole mikään vaihtoehto.

Tutkitutin oloani kauan ja hassasin tuhansia euroja. Syytä ei koskaan löytynyt. Kesäkuussa 2014 lakkasin käymästä lääkärissä ja päätin oppia elämään tämän kanssa. Ajattelin, että ei tämä tästä enää pahemmaksi mene. En puhunut asiasta moneen vuoteen. Ihmiset olivat jo unohtaneet, korkeintaan totesivat silloin tällöin: ”Sullakin silloin yhteen aikaan oli sitä väsymystä.”

Sain seitsemän armon vuotta. Helppoja niistä ei ollut yksikään, mutta nautin elämästä tekemällä samoja asioita kuin ennenkin. Mulla alkoi mennä paremmin, jopa niin hyvin, että pääsin opiskelemaan haaveammattiini. Hetken meni hyvin.

Loppuvuodesta 2020 aloin hiljalleen, aluksi huomaamatta, väsyä uudelleen. Tarvitsin pitempiä yöunia. Ihmettelin, miksi olen uupunut, miksi ”koita ny ottaa itteäs niskasta kiinni” -asenne ei toiminut, miksi kaikista kouluhommien ulkopuolisista tehtävistä tuli huono omatunto, miksi tuli tunne, että aivot tippuvat päästä jne. Viimeistään pääsiäisen jälkeen tajusin, että nyt on tosi kyseessä.

Sitten väsymys ajoi siihen pisteeseen, että koulu jäi kesken – ja tässä ollaan.

En tiedä, pystynkö normaaliin elämään. Teen lähinnä pakolliset asiat, vanhasta muistista. Onneksi on vielä asioita, joista saan nautintoa: aamu-uinti. Se hetki illasta, kun saa käydä nukkumaan. Salitreenin jälkeinen hyvä fiilis. Syöminen. Rauhallinen jooga. Mymmeli. Ystävien näkeminen. Pienet palvelukset läheisille. Ulkoilma.

Elämä voisi olla toisenlaista: olisi tavallinen perjantai, viikko pulkassa ja ihana kesäinen viikonloppu häämöttäisi edessä. Maanantaina olisin menossa työssäoppimaan.

Haluaisin vielä pystyä olemaan normaali ihminen. Se Tuulia, joka iloitsee elämästä ja suuntaa huomion itsestä poispäin.

Alitajunta syöttää ajatuksia: Mitä jos jään tällaiseksi? Mitä jos tälle ei ole parannuskeinoa? Olenko loppuelämäni täysin muiden avun varassa? Yksin selviytyminen herättää hämmennystä kanssaihmisissä (toisinaan saan huolestuneita ja jopa huvittuneita katseita) ja on ennen kaikkea itselle kiusallista.

Mieli kysyy: Tässäkö tämä oli? Jääkö mulla elämä kesken?

Olisikin tämä olo pelkkä paha uni, joka loppuisi seuraavana aamuna herätessä, vaan näyttääpä tämä olevan pysyvä. Mitä on edessä? Sairaslomaakaan ei voi jatkaa loputtomiin. Työkyvyn arviointi? Kuntouttava työtoiminta? Ajatus työkyvyttömyyseläkkeestä hiipi mieleen ekan kerran jo seitsemän vuotta sitten. Nykyisin taistelen ajatusta vastaan. Kyllä minusta vielä johonkin on, tiedän sen. Olkoonkin vaikka sellainen avustaminen, johon ei liity aika- tai tulostavoitteita, kyllä mä työtä tehdä pystyn. En välttämättä kovin vastuullista, mutta jotakin. Vaikka olen heikko, neljän seinän sisälle en alennu jäämään! Siitä vasta kurja olo tulee.

Pahinta on, että yksikään lääkäri ei voi auttaa. Itse en keksi mikä tämä voisi olla. Luulisi lääkärien kiinnostuvan tässä vaiheessa, kun huomaavat, miten heikko toimintakykyni on.

Tämä olo on todellinen. Mä en tiedä, onko kellään muulla maailmassa tällaista. Tämä on ihan varmasti jokin etenevä sairaus, jota ei vielä tunneta. Normaalia tämä ei missään tapauksessa ole.

UUSI VAIHE ELÄMÄSSÄ: Miten se tuntuu?

Elän elämäni suurinta tragediaa. Sanat eivät riitä kertomaan, miten hirveältä tuntuu. Jos se olisikin pelkkä väsymys, olisin taatusti keksinyt keinot selättää sen: pitemmät yöunet, säännöllinen ja monipuolinen ruokailu ja liikunta, avantouinti, kirkasvalolamppu, meditaatio, lisäravinteet, hieronta, reilu palautuminen ja mitä näitä nyt on. Pitkään hoidinkin väsymystä kyseisillä keinoilla. Tunnottomuutta kestin jotenkin, joskin ihmettelin, mistä se tuli silloin aikanaan.

Väsymys ja tunnottomuus ovat menneet niin pahoiksi, etten ole toimintakunnossa. Se ei johdu mistään ulkoisesta tekijästä. Se sama, joka mulla alkoi vuoden 2013 lopulla, on edennyt siihen pisteeseen, että elämäni on todella rajoittunutta. En haluaisi käyttää tätä sanaa, mutta sanonpa vain, että olen todella pahasti invalidisoitunut. Toimintakyky ja kognitiiviset toiminnot ovat heikentyneet. Kaikki se, mikä alkoi aikanaan ja minkä kanssa opin elämään, on moninkertaistunut.

Nykyisin olen niin väsynyt, että sängystä ylös nouseminen on oikea tahtojen taisto. Kaikki toimintani on hyvin hidasta ja aikaavievää. Mitään ei pysty hallitsemaan. En pysty tekemään pienimpiäkään päätöksiä, esim. missä järjestyksessä teen aamutoimet, mitä ostan kaupasta ja mitä puen päälle. Pelkkä ajatteleminen uuvuttaa. Viesteihin vastaamiseen saattaa mennä todella kauan. Tunteet eivät tunnu samoin kuin ennen, toiminta ei ole loogista ja mielipiteitä ei pysty muodostaa. Lähimuisti on aivan onnettoman huono. Jos hetken muistankin jonkun asian, unohtuu se samantien. Jos lasken vaikka puhelimen kädestäni, hetken päästä en enää muista, minne sen jätin.

Keho ei anna käskyjä mistään. En jaksa edes liikahtaa korjaamaan asentoani. Saatan jumittua minuuttikausiksi paikoilleni, unohtaen, mitä olin tekemässä. Jos saankin jonkun tehtävän aloitettua, hetken kuluttua keskeytän sen. Väsymys on kuin kuilu, joka imaisee sisälleen. Pahinta on, että jos vain yrittää nukkua, uni ei tule, vaan mielessä pyörii ajatuksia.

Huomaan, että jopa puhumiseni on hyvin vähäistä ja rajoittunutta. Ääni narisee ja tuntuu, että puhe ei tule kehostani vaan jostain ulkopuolelta. Hengityskään ei jaksa kulkea syvään. Koko se tapa, jolla tunnen kehoni, on muuttunut.

Tunnottomuus on erikoista. Olo on passiivinen, tarkkaavaisuus- ja keskittymiskyky olematon. En tunne ajan kulua. Saatan olla koko päivän hiljaa omissa oloissani ilman, että vaivaannun aistityhjiöstä. Elokuvia tai televisiosarjojen katsominen ei ole kannattavaa, koska keskittymiskykyä ei ole.

Tuntuu, etten ole enää tässä maailmassa. Mikään ei tunnu mukavalta. On hirveää, kun ei pysty keskittymään mihinkään. Asiat eivät jää mieleen kuten ennen. Eläminen on pelkkää olemista. Vaikka tietotasolla tiedän, että nyt on toukokuu 2021 ja muistan kyllä, mitä olen sopinut ja kenen kanssa, kehoon ei jää muistijälkeä mistään.

Itseä ihmetyttää tämä olo kaiken aikaa. Tunnottomassa kehossa mikään ei elä, ainoastaan nälästä, janosta, vessahädästä, kylmästä ja kuumasta tulee viesti. Mistään ei voi nauttia, koska passiivinen keho ei tunne. On kuin olisi elävänä koomassa. Elävältä kuollut. Pelottavaa, mutta totta.

Ulospäin tämä olo ei näy mitenkään, mikä on tavallaan ristiriitaista. Jos olisin esim. sokea, se olisi helppo huomioida. Valkoisen kepin (ja ehkä opaskoiran) erottaisi kaukaa ja heti ymmärrettäisiin mistä on kyse. Eihän kaikki ulospäin näykään, mutta pahinta on, että pelkkä asiasta kertominen ottaa voimille.

Verikokeet tai mitkään tutkimukset eivät selitä mitään. Olen mielessäni valmistautunut jo siihen vaihtoehtoon, että tämä olotila on pysyvä, toisin sanoen jään tällaiseksi. En tiedä yhtään tulevasta. Koulu, työkyky, loppuelämä, kaikki auki. Aika näyttää, kuinka käy.

Tulen taatusti vielä monet itkut itkemään tämän takia. Juuri nyt en osaa puhua mistään muusta kuin tästä muuttuneesta olotilasta. Elän kriisivaihetta, taitoskohtaa. Tämä on tavallaan suruaikaa. Kukaan ei ole kuollut, mutta mietin vain, kuinka monta haavetta joudun hautaamaan muuttuneen olon takia. Toiveikkuudesta pidän kuitenkin kiinni, loppuun asti. 

Yhä edelleen, toivon ja rukoilen, että löydetään ratkaisu, että muutos parempaan tulee ja että paluu normaaliin hyvään on edessä.

Maisemanvaihdos

Hei. Hyvää äitienpäivää, Eurooppa-päivää, Timoille ja Timeille hyvää nimipäivää ja ennen kaikkea kaunista kevätsunnuntaita. Oulussa paistaa aurinko täydeltä terältä.

Peksi oli mun luona torstaista tähän päivään. Vointini huomioon ottaen viikonloppu oli todella rento ja mukava. Kerron kohta mitä teimme, mutta mainittakoon, että kyllä me myös siivottiin. Kuten sanoin, lähden Mymmelin kanssa muutamaksi viikoksi muualle. Lähdimme jo. Peksi auttoi meidät matkaan. Puunattiin mun kämppä sellaiseen kuntoon, että sinne on mukava palata. Tyhjennettiin jääkaappi ja otettiin virrat pois pääkytkimestä.

Perjantaina käytiin porukalla syömässä Da Mariossa, joka on Oulun vanhin pizzeria. Ystäväni sai töitä Kainuusta ja muuttaa sinne puoleksi vuodeksi asumaan. Sen kunniaksi päätimme vielä kerran kokoontua. Seuraavasta ei tiedä, että missä ja milloin. Ihan hyvän kasvispizzan söin. Ainakin kehuttu ravintola on.

Lauantaina Peksi oli järjestäny mulle yllätyksen: sauna ja uinti Koivurannan saunalautalla Värtössä. Olen kerran aiemmin käynyt: kaksi vuotta sitten ammattiliiton kesäpäivillä, tosin se retki sisälsi risteilyn. Ilma oli nytkin oikein kaunis ja aurinkoinen. Puusaunan lämpö oli mahtava. Saunamajuri oli oikein mukava, kuten myös kanssasaunojat. Poreammeessa tuli istuskeltua ja joessa pulahettua monneen otteeseen. Illalla olo oli raukea ja rento. Ja kerrankin nukuin hyvin. Kaikesta huolimatta: elämäni hienoimpia iltoja. Aivan mahtava yllätys. Hyvää kannatti odottaa. :)

Tänään kävimme ystäväni luona, joka on muuttanut naapurustoon. Sen jälkeen teimme kävelyn patosillan kautta joenviertä pitkin rautasillalle, josta Tuiranrantaan ja takaisin mun luo. Siivosimme loput ja lähdimme matkaan.

Siispä, tästä alkaa uusi vaihe elämässä. Reissun aikana kuulostelen vointiani. Palaan, kun siltä tuntuu. Pyydän lisää sairaslomaa, mikäli olo vaatii. Joka tapauksessa nyt rauhoitun ja vain olen. Pidän yhteyttä vain läheisimpiin ihmisiin. Toki bloggailen jaksamiseni mukaan. Jeps, mutta, kirjoittelemisiin!

My last day at Kempele

Moikka. Enpä olisi vielä puolisentoista kuukautta sitten aavistanut, että tämä on viimeinen päivä työssäoppimispaikalla. 

Olen ollut reilun viikon sairaslomalla, mistä mainitsinkin viime postauksessani.

Väsymys ja tunnottomuus ovat menneet niin pahoiksi, etten kerta kaikkiaan ole työkunnossa. En lähde tässä avaamaan asiaa tarkemmin, jotta pysyy fokus siinä, että tänään olin viimeistä päivää työssäoppimispaikalla Kempeleessä.

Olen siitä huolimatta käynyt koululla joka päivä tällä viikolla. Myös perjantaina kävin. Olen suunnitellut ja harjoitellut viimeisiä koitoksiani: ohjaustuokioita. Tuokiot olisivat olleet osa näyttötutkintoa, mutta pidin ne vapaasta tahdostani. 

Toki olisin voinut palauttaa avaimen aiemmin, mutten osaa lähteä hyvästelemättä.

Jos jostakin itselleni tärkeästä luovun, teen sen hartaasti ja tietoisesti, pitkän kaavan kautta.

Vaikken koskaan pystyisi tuohon työhön, sain paljon hyviä muistoja. Halusin jättää tutuiksi tulleille ihmisille hyvän fiiliksen ennen kuin lopullisesti päätän harjoittelun.

Ohjasin eilen oppilaille koulun liikuntasalissa hyvinvointituokion (lyhyt jumppa, pallohieronta ja mielikuvarentoutus) ja tänään vielä henkilökunnalle taukotiloissa mindfulness-rentotutuksen. Käytin molempiin tosi paljon paukkuja. Viimeisillä voimillani.

Olen luonnostani sellainen, etten päästä itseäni helpolla. Haluan todistella itselleni, että jaksan ja pystyn (vaikka se tsemppiä ja tahdonvoimaa vaatii). Tässä olotilassa kontaktin ottaminen tai pelkkä ihmisille puhuminen on iso juttu.

Mutta, mä selvisin. Nyt on työssäoppiminen taputeltu.

Huomenna ystäväni tulee mun luo muutamaksi yöksi. Saatoin puhua aiemmin, että lähden Mymmelin kanssa vähäksi aikaa muualle. Tarvitsen mahdollisimman rauhallisen, turvallisen ja virikkeettömän ympäristön. Meillä on kaikki hyvin, ei huolta.


Lähdin hyvillä mielin, kuten halusin. Olen selviytyjätyyppi. Kauan sinnittelin ennen kuin nostin kytkintä. Ironista, että sairaslomalla kävin koululla ja laitoin itseni kunnolla likoon. Mutta, olen sellainen. Voimakastahtoinen. Kun jaksaminen on heikkoa, vaistoihin luottamien korostuu. Teen sen, minkä tiedän väistämättä olevan oikein. 

Kiitos Kempele, että olit hetken osa elämääni, osa unelmaani. ♡