Kaikki eivät vielä tiedä. Otan ihmisiin yhteyttä pikku hiljaa. Vaikka reaktioita on useita ja kaikkea saa kuulla, mitäpä tätä salaamaan.
Omissa oloissa oleminen on helpointa. Kukaan ei näe eikä tule kyselemään. Ihmiset olettavat, että selviydyn kuten muutkin. Pahinta on, että itse tiedostan tämän joka hetki, mutten voi tälle yhtään mitään. Ei jokaiselle kannata selitellä. Eikä tarvitse.
Käyn joka päivä ulkona, mutta pyrin olemaan tuntemattomilta ja puolitutuilta piilossa. Tähän oloon kuuluu se, että hakeutuu vaistomaisesti tuttuun ja turvalliseen. On mukava käydä aamu-uinnilla, kun rannassa ei ole ketään. Kävelen mieluiten metsissä, jossa saa ihailla valkovuokkoja. Kuljen paljon aurinkolasit silmillä.
Taistelen joka hetki häpeää ja syyllisyyttä vastaan. Tuotanko vain pettymyksen muille ihmisille?
Tässä kursiivilla muutamia ajatuksia, joita mieli syöttää:
Mä en oo ansainnu ystävien tukea, seuraa ja välittämistä. Olen vammautunut. Musta ei ole iloa kenellekään. En oo ansainnu tulla kuulluksia ja nähdyksi. Varsinkaan tällaisena invalidina.
Tuulia, sä teet itsestäs ja tuosta olostas turhan isoa numeroa. Ei sulla mitään oo, koita ny oikeeasti ajatella positiivisesti. Et sä oo ainoa ihminen jolla on elämässä vaikeeta.
Saan hyvin pienistä asioista onnistumisen elämyksiä. Siitä, että onnistun tiskaamaan, laittamaan ruuan, soittamaan jollekin, käymään yksin kaupassa ja pitämään sovitusta kiinni. Bloggaaminen on yhä henkireikäni.
Olon hyväksyminen voi viedä aikaa monta kuukautta, jopa vuosia. Huono itsetunto ja -luottamus ovat vääjäämättä seuraamus. Silti muistutan itseäni: se en ole minä, vaan minun olo. Ystävät muistuttavat, että ei mun tarvitse pyydellä oloani anteeksi.
Olen kaikesta huolimatta onnekas. Mulla on laaja ystäväpiiri ja jokin vahva luotto siihen, että asiat järjestyvät. Itsestä tuntuu, ettei minusta ole iloa kenellekään, vaan kyllä minusta on. Mulla on monta hyvää syytä porskuttaa.
Pidän läheiset ihmiset elämässäni. Säilytän tämän blogin, joskin poistelen vanhoja tekstejä. Kun saan ne poisteltua (lue: entinen elämäni), pystyn sanoa vaikka tuntemattomille, että blogiani voi lukea. Uskokaa tai älkää: avoimuus ja rehellisyys on pelastaneet minut. En todellakaan kertoisi tänne tunnontuskistani, jos kaikki olisi hyvin.
En edelleen käsitä, miten te jaksatte. Itse olen pysähtyneessä tilassa, sekaisin, irti kehosta, lähes vieraantunut todellisuudesta. Silti oon olemassa. Mulle tulee joka päivä puheluita ja viestejä. Ihmettelen vain: Miten te jaksatte olla kiinnostuneita mun elämästä? Tiedän, että teksteistäni ei tuu hyvä mieli, ja silti luette.
Jos olisin tyly ja itsekäs, sanoisin, että unohtakaa minut. Ihmisille tulisi reaktio, että hyvä on, en häiritse enempää. Ei sentään. Oon hämilläni ja kiitollinen siitä ymmärryksestä, jota olen saanut. Kiitos että jaksatte kannatella. Tiedän, mun on oltava vahva. En saa luovuttaa. Kyllä minäkin teistä välitän ja toivon kaikille hyvää. Kyllä minäkin vastavuoroisesti kuuntelen, tsemppaan ja kysyn kuulumisia. Ei ne taidot ole mihinkään hävinneet. Tässä tilassa mulla ei ole varaa arvostella ketään.
Kiitos ihan kaikille teille ymmärryksestä. Erityiskiitos Peksille, joka jaksat päivästä toiseen olla mun tukena ja apuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti