Yhtenä toukokuun aamuna, odottaessani bussia Oulun keskustasta Kempeleeseen, kuuntelin tapani mukaan Yle radiota. Siellä soi kappale: "Mä haluun vielä nähdä toukokuut". Esittäjä on Eroma ja kappaleen nimi Kolmesataa. Artisti ja laulu olivat ennestään tuntemattomia, vaikka laulu julkaistu jo vuonna 2018. Jotenkin se kolahti, varsinkin kertosäe.
Kappale on koskettava tarina siitä, kuinka kertojaminä oli vähällä päättää päivänsä, mutta tuli toisiin ajatuksiin. "Mikä mua silloin esti" ... "taisin miettiä et mun äiti ei ikinä siitä selviäisi".
Olen aina ollut herkkä kotimaisten kappaleiden sanoituksille, joista osaan samaistun. En ole koskaan ollut itsetuhoinen. Muistan joskus kirjoittaneeni ystäväkirjaan, jossa luki valmiina: en voisi ikinä tehdä... sana jonka kirjoitin, oli: itsemurhaa. Olon vuoksi elämä on kärsimystä. Niin kovaa, että välillä tuntuu, että helpommalla pääsisi kun... Sitten tajuan että ei, minusta ei ole siihen. En pystyisi vahingoittamaan itseäni. Laulun kertojaminä sanoo: "Kun mä päätin etten hyppääkään".
Oman olon osalta en tiedä, onko tämä lopun alkua. Sairaus on niin julma, mystinen ja epätodellinen, että jollei parantumisen päivä koita, kuolen tähän tai tämän seuraamuksena. Mutta, 2021 toukokuun olen saanut nähdä. " Ja monet monet pimeät lokakuut".
Kyllä mä haluan tänne jäädä, älkää huoliko. Vaikka välillä tuntuu, että haluan pois näistä kärsimyksistä, haluan elää. En todellakaan ole valmis vielä lähtemään.
Juuri nyt hartain toiveeni on parantuminen. Jos tämä blogi on elämäni viimeinen, ainakin olen jättänyt itsestäni muiston. Kiitän Luojaa, jos vielä näen ensi vuoden toukokuun, olin missä kunnossa hyvänsä.
" Ja monet monet pimeät lokakuut". Syksyssä on oma hohtonsa. Kyllä mä hengissä pysyn. Enköhän minä sen tulevan lokakuunkin näe.
"Mä olin suunnitellu kaikkee / mut elämä halus yllättää / löi avokämmenellä poskeen"
"Tää elämä on tosi outo / eikä se etukäteen kerro / mitä se musta tahtoo / ja onko mulla vielä toivoo"
Elämä on tosi ihmeellistä. Suunnitelmat muuttuvat, kun tilanne muuttuu. Olen joutunut nöyrtymään elämän edessä. Kestämään, sietämään, pettymään. Pysähtymään, taistelemaan, antautumaan.
Vaikka väsymys on kovaa ja ajatus yhtä puuroa, tätä blogia haluan kirjoittaa, vaikka viimeisillä voimillani. Tiedän herättäväni lukijoissa hämmennystä ja taatusti monenlaisia tunteita. En todellakaan puhuisi tällaisia huvikseni. Niin vaikeaa kuin on ehkä uskoa, minulle tämä olo on täyttä totta.
Sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. "Mä haluun vielä kerran rakastuu / ja itkeä ja surusta luhistuu"
"Ja kolmesataa tällaista päivää mä ainakin elää haluun."
Tästä kappaleesta on tullut tärkeä osa elämää. Yhtä tärkeä kuin Tesomajärvestä, sitä ympäröivistä metsistä ja läheisten tuesta.
Kun mä joskus lähden täältä, tästä kappaleesta haluan mut muistettavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti