Pitihän se arvata

Huomenta. Kello on puoli seitsemän ja istun jälleen bussissa. Oon neljältä heränny, kieriny lumihangessa (oh my god että kirpas), tehny aamutoimet ja käppäilly 6 jälkeen pysäkille. Lähdin Metsokankaalta kaverin luota töihin. Mulla avustuskeikka 7-14.

Jatkettu töissä tauolla, bussissa ja töitten jälkeen, vähän siellä sun täällä:


Sain vihdoin selvyyden sille, miksi olin ollut pitkään poikkeuksellisen väsynyt ja ahdistunut: mulla alko eileen menkat. Välillä on kausia, jolloin ne oirii tavallista voimakkaammin. Saattaa viikkojakin aikaisemmin alkaa rajuna uupumuksena, stressinä ja emotionaalisena tuskana. Tämä teksti on vuodatusta vuodosta. Jos ei kiinnosta, suosittelen surffaamaan muualle.

Mietin monta päivää että mikä himputti mua vaivaa, mutta selitys olikin näin luonnollinen. Eniten ihmettelen, kuinka äkkiarvaamatta kuukautiset taas alkoi. Edellisten loppumisesta ei ole kolmeakaan viikkoa. 4.1. alkoi viimeiset, siispä 24 päivää on tämän kierron pittuus. Mulla on aina ollu epäsäännölliset menkat.

Yhesti oon e-pillereitä käyttäny, huhti 2018-tammi 2019, mutta lopetin, koska ne jos mitkä sekoittivat ja olin vähän väliä ärtynyt. Niin ärtynyt, että jälkeenpäin hävetti. Muuten en oo mihinkään hormonivalmisteeseen sortunut. En halua niin sanotusti uhmata luonnollista anatomiaani. Kun ei tuota vakipartneria ole, niin ei oo tarvinnu kierukoita sun muita.

Ei oo heleppua olla nainen. Sanoin kaverille että kunpa saisin olla kolme päivää mies. Ei tarvis olla näitä vaivoja. Voehan naisena olemisen vaikeus. :'D Hormoonit ne riepootteloo miten lystää.

Ihmettelinki ku toissapäivänä mulla oli kauheat ruokahalut. Söin ties kuinka monta palaa kauraleipää. Se on vähän ku raskaana olis (mitä oon kuullut). Koko ajan nälkä tai muuten vaan paha olo, kaikin tavoin herkkä, paikkoja särkee ja vois nukkua koko ajan.

Olin 14 ja risat ku mulla alkoi menkat. Yli puolet elämästä näitä on kärsitty. Oon tavallaan tuntenu häpeää siitä, että oon menny mainitsemaan mooniksistani. Kaveri sanoi yläasteella, kun mulla oli kuukautiset tokaa kertaa, että ei niistä tarvi erikseen kertoa. Oikeassahan hän oli, mitäpä niistä meteliä pitämään. Mutta miksi asiaa tarvitsisi piilotella? Kai sitä saa kertua jos kovasti vaivaa. Ei tietenkään numeroa tarvi tehä, mutta sen verran mitä toisten on hyvä tietää. Mulla ne vaikuttaa suoraan mm. jaksamiseen, asioiden sisäistämiseen ja jopa käyttäytymiseen, tahdosta riippumatta.

Kuukautisten kanssa opittu elämään. Pakkohan se on. Ne tuloo kerran kuussa, halus tai ei. Antaa tulla luonnollisesti niin kauan kuin on tullakseen. Raskaaksi en ole ajatellut hankkiutua, silloinkin vuodoista pääsisi vain yhdeksäksi kuukaudeksi. ÷) Sitten tulisi elinikäinen sitoumus ja uudet vuodot, jollei heti laita uutta pullaa uuniin. Ei kiitos. Ei se auta ku kärsiä vielä sellaiset 15-25 vuotta. Vaihdevuosia odotellessa...

Muistan, kun kesä-syksy 2014 mulla ei ollut menkkoja melkein kolmeen kuukauteen. Hyvä tuttavani arveli, että mulla on hormonihäiriö. Tiedä vaikka oliskin, onhan näitä hormonaalisesti epävakaita kausia ollut, kuten nyt. Just nyt oon yks kävelevä hormonikatastrofi. 

Aihetta huoleen tai lääkärikäyntiin ei kuitenkaan ole. Kuukautiset eivät rajoita normaalia elämää. Uin, olelen ja elelen siinä missä vuodottomana. Olen ikäni selvinnyt lievillä, lähes olemattomilla kivuilla. PMS:ää tai endometrioosia ei ole syytä epäillä. Oireista katalin on invalidisoiva väsymys, joka korostuu kuukautisten aikana.

Olo on hyvin samankaltainen kuin alkuvuodesta 2014. Elämässä oli epävarmuutta, joka ahdisti, uuvutti, vaivasi mieltä ja sai välillä aikaan takaraivossa tuntuvaa kipua. Muistan terapeutille sähköpostissa avautuneeni, että "kaiken lisäks mulla on nää menkat jotka sekoittaa pakkaa entisestään". 

Silloin mulla ei ollut käytössä näin hyviä keinoja kuin nyt, seitsemän vuotta myöhemmin: avantouinti, aamusivut, säännöllinen meditaatio ja jooga, sokeriton ruokavalio, alkoholittomuus, varhainen nukkumaanmeno ja kaiken sellaisen jättäminen pois, mikä aiheuttaa turhaa rasitusta (kuten juhlat ja baari-illat). Alan vihdoin tajuta, että se on mun väsynyt mieli, joka syöttää ahdistavia ajatuksia. Nukun silloin, kun siihen on mahdollisuus. Levänneenä asiat on helpompi kohdata. Ei sitä väkisin mittään tarvi alakaa. Sellainen väkinäinen sosiaalisuus umpiväsyneenä on tosi kuluttavaa. Olen paljon saanut karsia, mutta olen saanut uutta tilalle. Uutta ja hyvinvointia edistävää.

Jaksaminen ja vireystila on kyllä viime aikoina menny niin intervalleissa ku olla ja osaa. Vähän ku kipeänä ois, makkoilla ja nukkua tahtois vaan. Minimienergialla mennään. Mutta kuten sanottu, mitään ei väkisin.

Joo. Pari ekaa päivää sitä vuotaa ku Niagaran putous. Sittenpä se rauhoittuu. Menkkoja edeltävät päivät on pahimmat. Vuodon alettua tuntuu, että iso taakka putoaa pois. Kehosta lähtee kaikki fyysinen ja henkinen kuorma. Kaikki se tuska. Nyt on poikkeuksellisen vaikeat menkat. Kuten sanottu, oireet ku raskaana ois. Toivotaan, että tämän jälkeen elämä on taas kivaa.

Oon varmaan Suomen noloin bloggaaja ku menkoista avaudun. Mut hei, tää on mun blogi, mun valinnat ja mun vastuu. Vois sitä nolompikin olla, mutta tämä on nolointa mihin tänään pystyn. :P

Ilta jo pitkällä. Mie meen nukkumaan. Huomenna pääsen pitkästä aikaa työkeikalle Oulunsaloon. <3

Hyvää yötä ja viikonloppua.

Loppu kotona olemiselle

 Moikka! Ajattelin vaihteeksi kertoa kuulumisiani.

VÄSYMYKSEN KOURISSA

Oon ollu melkein viikon verran taas ihan kuolemanväsynyt. Opiskelu ei suju halutulla tavalla eikä juuri mikään. Tänään en oo muuten ulkona ollut kuin aamulla avannossa ja ihan pikku kävelyllä ulkona. Kävin eilen hierojalla. Ehkä sekin ramasee. Tänään piti opiskella aamusta iltapäivään mutta torkuin vaan keskipäivän (jotenkin jaksoin luokanvalvojan TEAMS-etätunnin) ja menin kahdeksi tunniksi sänkyyn nukkumaan. En nukahtanut, mutta kyllähän se silmät kiinni makaaminen rentoutti. Olo on ihan tööt. Väsyttää niin että päähän sattuu. Oon koittanu kerätä voimia tulevia päiviä varten. Haluaisin pystyä vielä hetken opiskella. Kuudelta kaveri pitää etänä Tupperware-kutsut, jotka kestää puoli tuntia. Sitten menen nukkumaan.

TÖITÄ, VIHDOIN!

Kerroin viimeksi, että haluan töitä. Nyt niitä sain! Kirjauduin pitkästä aikaa Sijaiset.fi -sivustolle, jossa on tarjolla avustuskeikkoja. Johan alkoi työvuoroehdotuksia ropista! Oisin jo lauantaina mennyt Oulunsaloon, samaan paikkaan jossa olin töissä, mutta koska Pekka oli täällä, ajattelin, että on mukavampi pitää seuraa. Huomiselle sain seitsemän tunnin työvuoron. Myös perjantaille on aamuvuoro. Samoin ensi maanantaille ja perjantaille. Jes! Juuri tätä halusin: satunnaisia keikkatöitä oman fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Näillä näkymin työssäoppiminen jatkuu 1.2., joten nyt niitä töitä kannattaa tehdä. Onhan se tietty opiskeluajasta pois, mutta hyviä puolia on paljon: pääsee pois kotoa, saa olla ihmisten parissa, tehdä merkityksellistä työtä, luoda järkevää rytmiä päivälle – ja saa palkkaa. Hyvä olla muitakin tulonlähteitä kuin valtion tuet. Liikaa ei kannate ahnehtia, ettei opintuki putoa. Tuloraja siinäkin. Mut jee! Ai että oon kaivannut oikeita töitä!

ELÄMÄ YLEISESTI

Juuri nyt ei oo paras kausi elämässä. Paremminkin voisi mennä. Epävarmuutta on ollut jo pitkän aikaa. Väsymys kaappaa toisinaan vallan niin, että lamaannun täysin enkä saa mitään järkevää aikaiseksi. Siitä seuraa paljon ikäviä tunteita. Ennen kaikkea pettymistä itseen. Väsyneenä näen asiat synkässä valossa. Käyn puoliteholla ja hoidan vain sen, mitä on aivan pakko: ruokin kissan, hoidan sovitut jutut, vastaan viesteihin, syön jne. Kaikki viime kuukausina koetut muutokset ovat saaneet aikaan tämän pohjalle valumisen.

Toisinaan käyn läpi samaa kuin seitsemän vuotta sitten. Olin sairaslomalla, paljon kotona enkä oikein tiennyt miten ajan voisi kuluttaa. Oli vaikea keskittyä ja tehdä päätöksiä. Oon tajunnut saman nyt. Liikaa aikaa ajatella asioita. Ihan sumussa menny tyyliin viimeiset pari kuukautta. Joskin hyvääkin on tapahtunut. Toiset väittää, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Nii-in, kuka tietää. Pahinta on tajuta, että elää tismalleen samat tunteet kuin vuosia sitten.

Kaikilla on omat koettelemuksensa. Mulla se on tämä väsymys. Helppoa ei ole elämä koskaan ollut, mutta on niitä seesteisempiäkin kausia ollut. Säännöllinen päivätyö on mun juttu. Se tuo turvaa, pitää jalat maassa ja hyvä rytmi pysyy. Silloin myös nauttii viikonlopuista enemmän. Ei joua ajatella joutavia neljän seinän sisällä. Irinan Kaaoksen keskellä -kappaletta lainatakseni: ”Ennen kaikki oli selkeetä ja helppoo / asioilla oli paikat ja järjestys / nyt kaaoksen keskellä seison”.

MITÄ NYT TEEN NUITTEN OPINTOJEN KANSSA?

Tämä korona-kotona -aika on ollut pirun haasteellista. En oo tottunut olemaan näin paljon kotona ja koneella. Oon luonnostani menevä ja fyysisesti aikaansaava. Mulla on oltava päivärytmi, ihan jo jaksamisen takia. Oon kyllä aina tehny annetut tehtävät ja saanut kaikki palautettua määräpäivään mennessä. Nyt on vain todella epäselvä kausi. Koronarajoitukset jatkuvat. Ilman näitä olisi varmasti jo näytöt hyvässä vauhdissa ja paljon uutta opittu siellä työssäoppimispaikalla.

Kävin eilen juttelemassa koulussa kasvokkain luokanvalvojan kanssa. (Halusin ehdottomasti lähitapaamisen, digidigiä on elämässä ihan tarpeeksi.) Kerroin hälle väsymyksestäni ja miten se vaikuttaa opintoihin. Väsymys invalidisoi siten, että olo on todella epätodellinen. Puolet tiedosta menee ohi, en heti sisäistä kerralla kaikkea tai sitten vain ”käyn hitaalla”. Pahinta on, kun väsymykseen liittyy kiirettä ja stressiä. Silloin on vaikea prorisoida ja saada mistään kiinni. Joudun antamaan itselleni periksi, jos olen totaalisen uupunut.

Luokanvalvoja kertoi, mistä ja miten omia opintoja kannattaa seurata. Hän antoi vinkkejä siitä, mitä voin konkreettisesti tehdä: työstää näyttösuunnitelmaa ja tehdä annetut etätehtävät. Meillä on ollu paljon videoitten kattomista ja podcastien kuunteluja, kommenttien kirjoittamista jne. Lisäksi hän neuvoi pitämään oppimispäiväkirjaa, sillä on se on hyvä konkreettinen apukeino. Kerroin olevani suorittaja ja tarvitsevani selkeät ohjeistukset. Opiskelu on todella itsenäistä ja itseohjautuvaa. Se on haastavaa, kun joutuu ottamaan itse asioista selvää ja kun yhtä ja oikeaa tapaa ei ole. Ope kannusti myös miettimään, mitkä on mun henkilökohtaiset tavoitteet: mitä minä haluan oppia?

ELÄMÄ VOITTAA

Olen kaikesta huolimatta kiitollinen, että minut valittiin Luoville opiskelemaan. Kolmas kerta toden sanoi, joten kannatti yrittää. Väsymyksen alkuvaiheessa luulin, ettei minusta ole enää koskaan opiskelemaan. Pari vuotta sitten käyty Lähiavustaja-koulutus kuitenkin osoitti muuta. Menestyin ja sain parhaat mahdolliset arvosanat. Se kannusti tavoittelemaan unelmaa ja pyrkimään haaveammattiin. Ja onhan tässä ollut paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Siksi en aio luovuttaa.

Vaikka välillä olen itse se heikko ja apua tarvitseva, niin heikko en ole, ettenkö haluaisi auttaa muita. Saan hyvää mieltä lähimmäisen auttamisesta, etenkin pienten koululaisten ohjaamisesta. Toivon vain, etten uuvuta itseäni. Huoli ja pelko omasta jaksamisesta ovat koko ajan läsnä. Kaiken lisäksi olen huolellinen ja vaadin itseltäni paljon. Saan tosissani ponnistella jaksamiseni eteen. Siksi oli saatava keventää taakkaa ja puhuttava opelle – ja myös tämän blogin lukijoille.

Vaikka elämä on välillä yhtä väsymyksen suossa räpiköimistä, en anna sen lannistaa. Tiedän, että kaikella on tarkoitus. Positive.fi -sivulla on vahvuuskortit. Omat vahvuuteni ovat kiitollisuus, sinnikkyys, rehellisyys ja oppimisen ilo. Viimeksi mainittu ei valitettavasti aina toteudu. Väsyneenä ei huvita mikään, ei edes uuden oppiminen. Mutta, sen kun tajuaa, mistä kurja olo johtuu, tajuaa myös mitä voi tehdä olon nujertamiseksi. Hyvinvoivana kaikki sujuu ja uutta on mukava oppia.

MITEN TÄSTÄ ETEENPÄIN?

Kello on viisi. Katson viestit, menen tiskaamaan ja teen huomiset evväät. Sitten osallistun Tuppereille. Se on illan viimeinen ponnistus. Vaikka päähän koskee, yritän elää kuin mulla olisi ollut tänään normaali työpäivä. Yleensä olen ollut tähän aikaan väsäämässä seuraavan päivän eväitä ja iltasella joogannut tai venytellyt. Ja mennyt seitsemältä nukkumaan. Aamulla on viideltä herätys ja mun on saatava nukkua pää selväksi.

Käydessäni pohjalla haluan joka kerta uskotella itselleni, että tämä kerta on viimeinen. Ei enää ikinä. En lupaa onnistua, mutta yritän. Väsymys ei ole este vaan hidaste. Oon ennenkin voittanut sen. Se ei mene sen ilon edelle, joka mulla on siitä, että saan opiskella koulunkäynninohjaajaksi – ja tehdä töitä.

Tänään en missään nimessä olis ollut työkykyinen. Sen mä sanon, että jos ja kun tästä olosta pois pääsen normaaliin työelämään, olen aika pro.

Tsemppiä myös teille muille! Kiitos, että luitte. Kiitos, että sain jakaa ajatuksiani täällä. Eiköhän se olo ala helpottaa ja elämä voittaa. :)

Iltaturina ...ei enää mikään märinä

Iltaa. Nyt vasta luin, että mitä sitä tuli eilen kirjooteltua. Montakohan kertaa toistin sanan "märiseminen" jossain muodossa. Eilinen oikeasti harmitti ja koin, että on jonnekin saatava purkaa kurjia tunteita.

Jälkeenpäin ajateltuna en tiedä, olisinko voinut mitään tehdä toisin. Viisastuinko yhtään? Oisinko ollu ikävä kaveri jos olisin sanonut, etten menkää te vaan, mä en jaksa syömisen jälkeen tulla keilaamaan ja bilistä pelaamaan? Vai olisiko mun pitänyt lähteä kotiin muutaman biljardimailalyönnin jälkeen, tai peräti jo kesken keilauksen? Halu keilata ja opetella biliksen peluuta vei voiton ja meni hetkellisesti väsymyksen edelle. Tilanne ratkaisi: halusin nauttia koko rahan edestä.

Oli miten oli, mä tein oikein kun kuuntelin itseäni ja lähdin kesken illan. Kun se iltaväsy iskee, siihen ei auta mikään, Ei kofeiini, ei välikuolema (=nopeat unet ja taas mennään), ei edes liikunta. Se on silloin nukkumaan ja piste. Se siitä niin rankkaa tekikin, kun piti taistella itsensä kotiin kylmässä säässä, busseja varroten ja turhautuneena kotiin kävellen. (Varmana ala maksaa taksista.) 

Tottahan se laskee mielialaa, kun kesken mukavan illanvieton joutuu poistumaan siksi, että uuvuttaa. Vaihtoehto olisi jäädä, mutta silloin käyn puoliteholla. Juuri siinä tilassa teen niitä virhearviointeja. En pysty nauttimaan täysillä. Siispä, vastedes aina, kun väsy iskee, lähden kotiin. Toki riippuu paikasta ja tilanteesta, kesken työpäivän en lähde kotiin siksi, että 'mua vähän väsyttää' (tästä syystä en teekään ilta- tai yötyötä), mutta aivan hyvin jos olen monta tuntia viettänyt aikaa kaverin luona, voin sanoa, että oli kivaa, mutta nyt luovutan.

Nämäkin on näitä valintoja. Oon oppinut kantapään kautta, että hyvinvointiin liittyvät päätökset ovat parhaita päätöksiä. Sillä kiusaa vaan itseään, jos jää väsyneenä roikkumaan, vaikka vaihtoehto olisi lähteä nukkumaan. Tein oikein, kun menin heti maate. Ja nukuin muuten ihmeen hyvin. :)

Jees... eipä se auta puida tätä enempää. Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Oon käynyt Oulujoessa (hrrrr!), tehnyt pilateksen, meditoinut, siivonnut urakalla ja pitänyt seuraa herra J:lle, joka kävi tänään. Hän toi pyöräni, jonka oli laittanut kuntoon. Katottiin samalla mun Chromecast-asetuksia (sain häneltä Chromecast-laitteen joululahjaksi), blenderiä, korvausilmalaitetta ja kirkasvalolamppua. Hän on tekninen nero. Siitä ominaisuuesta tykkään hänessä. Sitä en tiiä tulleeko tästä parisuhetta enkä ees että mitä ollaan ja mitä meistä tullee ja kauanko juttu kestää, mutta päivä kerrallaan. Ois kiva enemmän saaha jakaa ajatuksia, saaha se tunne, että mua kuunnellaan. Välillä on sellainen jyrätty olo. Kuinka vahva on oltava, että saa äänensä kuuluviin, muuallakin kuin täällä blogissa? Haluan, että mun asioista ollaan aidosti kiinnostuneita. Sekö mut on latistanut, kun on tunne, ettei olla? Ja syytän itseäni: enkö osaa ilmaista? Olenko liian väsynyt vaatimaan puheenvuoroa?

En mä jaksa syyttää itseäni. Tiedän, ettei se mitään auta. Ne kuunteleejotka kuuntelee. Ne lukee jotka lukee. Paraos olla ottamatta ihmissuhteista pulttia. Antaa niiden mennä omalla painollaan. Just nyt en tavoittele mitään juttua, kenenkään kaa. Mulla on päämääriä ihan muilla saroilla: koulussa, raha-asioissa, kodinhoidossa, jaksamisen vahvistamisessa jne. 

Jees, mää hetken vielä katon koulujuttuja huomista TEAMS-kokousta varten (ihanaa pitkästä aikaa) ja menen nukkumaan. 

Kiitti että jaksatte lukia! ♥ Nyt kun en oo siellä IRC-Galleriassa (mikä on suuri helpotus), kirjoittelen tänne. Kummasti helpottaa oloa kun saa johonkin puhua. Eikä mulla oo mitään todellista hätää, kyllä mää piän ittestäni huolen. Vaikka on välillä vaikeaa, hyvä päivä koittaa taas. :)