Mut hei ei tää oo helppoo mullekaan

Kirjoitettu 4.3. 2020:

IHMISSUHTEET

Jos pitäisi vastata, olenko sinkku vai varattu, vastaan, etten osaa määritellä. Toisaalta, miksi pitäisi? Tällä hetkellä olen jotain siltä väliltä. En pidä sanasta "sinkku", sillä mulla tulee mieleen kaupan sinkkubanaanit jotka huutavat kassan kupeessa että "Ota minut!". Varattu saa minut näkemään punaista kirjaimellisesti. Punainen valo, ei kiitos. Kun minua yrittää tavoittaa, en tuuttaa "tuut tuut tuut tuut". No, se siitä kirjaimellisuudesta.

Mitä mä oikeasti olen? Pekan kanssa tuttavuutta tekevä, siirroissaan varovainen ihminen. Tavallaan elän kuin seurustelisin, mutten sano mitään. Olen vain taipumaton. En halua ottaa sitä askelta ennen kuin olen täysin varma tunteistani. Jos ei ota, ei voi jättää.

Mulla on huonoja kokemuksia seurustelusuhteista, lähinnä itseni osalta. Olen ollut jättäjä eikä sekään tunnu hyvältä – koko se prosessi, jossa kertoo ettei halua, jossa joutuu ottamaan vastaan vastapuolen reaktion, jossa joutuu sietämään toisen surun ja tuntemaan jäätävää syyllisyyttä: miksi alkuun edes otin jos kerran tiesin jättäväni?

Mutta, kuka sen sanelee miten ihmissuhteita on oikea tapa solmia ja miten niiden kanssa elää? Juuri nyt mulla ei ole kiire mihinkään. En tavoittele mitään, en odota mitään. Tuskin lopun elämääni vain katselen ja tunnustelen, mutten toistaiseksi näe tämänhetkisessä asetelmassakaan mitään haitallista. Mennään näin niin kauan kunnes toisin sanotaan.

Ennenhän mää saatoin suhteessa tai suhteentapaisessa ollessani ihastua toiseen mieheen. Olen vakuuttanut Pekalle, etten halua toista miestä. Se ei ole mikään ratkaisu. Olen mieluummin vaikka yksin kuin alan tapailla useita ukkoja samanaikaisesti.

Muutamaa viikkoa myöhemmin…

Jälleen kerran törmään samaan ilmiöön: katson vierestä, kuinka mies riutuu rakkaudesta vuokseni.

Ja polte joka sieluansa korventaa / se on vain, vain rakkaus

Ei ole ensimmäinen kerta, kun joudun kohtaamaan saman: toiseen sattuu, kun puhun tunteistani. Tai pikemminkin tunteettomuudestani. Ja kyllä, saan jälleen kerran ottaa vastaan sen tunnetuskan, jota toinen itkien vuodattaa.

Mutta kyllä mäkin tiedän ton tunteen / kun vielä on tunteet

Uskokaa tai älkää, olen minäkin saanut pettyä rakkaudessa. Pari päivää olen märissyt ja angstannut kuunnellen Johanna Kurkelan kappaletta Kuolevainen.

Jos tää loppuu / jos tänä yönä rakkaus päättyy / mä hajoan niin kuin jokainen ihminen / kuolevainen, kuolevainen

Sitten olen jatkanut elämääni ja ollut kiitollinen siitä, että toinen on tehnyt tahtonsa selväksi. Kiitollinen siitä, että olen yhtä kokemusta rikkaampi.

Haluan omien kokemusteni kautta valaa uskoa kaikkiin sydämensä särkeneisiin: Hetken se kestää, mutta kyllä siitä suosta noustaan!

Miksi tämä ei ole mulle helppoa? Muistan lukion äidinkielen kurssilta, kun kävimme läpi esseitä. Yksi valmiista otsikoista oli: "Kauniilla nuorella tytöllä on aina hankaluuksia." Jos minulta kysytään, se pitää täysin paikkansa. Ei ole helppoa olla nuori ja kaunis. Varsinkaan nuori ja kaunis nainen. (En minä mikään tyttönen ole enää.) Pelkkä ikä ja ulkonäkö eivät ole helpon elämän tae. Mietin, pitäisikö itse kirjoittaa aiheessa essee. Tekstiä kyllä tulisi paljon, vieläpä omakohtaisen kokemuksen kera.

Toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka vaikiaa tämä minulle on. Olen ennenkin kertonut, miten olin koulussa se luokan epäsuosituin tyttö ja miten aikuisiällä kelkka kääntyi: ottajia olisi joka sormelle, sellaisiakin, (lue: lähinnä sellaisia) joista itse vähät välitän. Tiedän, että olen monen miehen toive, haave ja... suomeksi sanottuna märkä uni. Aina joku kiinnostuu minusta, vaikken pitäisi itsestäni mitään meteliä. Vaikka miten yrittäisin olla tavallinen, minut huomataan. Pahinta kaikessa on, että olen liian kiltti ja helposti lähestyttävä. Siksi olen joutunut opettelemaan sanomaan "EI".

Elämässäni on ollut aivan liikaa miehiä. Rakkauselämäni on ollut niin sekavaa viimeiset 15 vuotta, että aivan oikeasti: minun on parempi olla ilman kettään. Tätä menoa en koskaan eheydy, jos ylläpidän sutinaa kenenkään kanssa.

Alan palautua siihen moodiin, etten halua itselleni miestä. Voi mennä parikin vuotta, että edes haluan tutustua kehenkään. Nyt on vain saatava toipua kunnolla.

Olen ollut aivan liian höveli. Olen päästänyt uuden ihmisen liian helpolla elämääni. Ja kas, käykin niin, että hän haluaisi olla kanssani enemmän kuin ystävä, mutta minä en.

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään / ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Aina ei voi miellyttää, ei edes joka kerta. Toiselle mieliksi oleminen on loputon suo, jollen itse tee sille stoppia. Onneksi nykyisin tiedän rajani. Se riski on otettava, että toiseen sattuu. Elämää tämä on vain.

Ei polku tää vie mihinkään / nyt sen nään / kun vihdoin silmät aukaisen

Välillä sapettaa ja hävettää se, että olen ennenkin syönyt sanani. Viime kesänä vaahtosin siitä, kuinka en halua miestä, ja syksyllä kuitenkin kerroin tekeväni tuttavuutta.

En mää silti mitään kadu. Elämässä mikään ei ole turhaa, sillä kaikesta voi oppia, vaikka se vaatisi monta toistoa. Jokainen ihminen on uusi mahdollisuus.

Enkä minä Pekkaa mistään moiti. Kaikki on mennyt hyvin ja olen jälkeen kerran oppinut itsestäni paljon. Olen kehittynyt ihmisenä. Nykyisin tiedän entistä selkeämmin, mitä haluan ja mitä en, ja osaan jopa ilmaista sen.


En todellakaan halua tieten tahtoen ketään satuttaa. Olen väsynyt sietämään kaiken tunnetuskan. Tunteilla leikkimistä en hyväksy ollenkaan. En katselisi ihmistä, joka tekisi niin – sellaiset pellet painukoon hiiteen. En silti kyseenalaista tai väheksy niitä rakkauden tunteita, joita minulle on osoitettu. Miehillä, joihin olen tutustunut, on kuitenkin ollut todellisia tunteita minua kohtaan.

Olen saanut tosissani tehdä töitä sen eteen, etten lähde jokamiehen kelekkaan. Sen eteen, että teen tahtoni selväksi, ennemmin tai myöhemmin. Tuntuu pahalta, että olen joutunut matkan varrella särkemään monta sydäntä, ennen kuin olen oppinut. Vaan ei se auta kuin jatkaa eteenpäin, vaikka kuinka oma käytös kirvelisi.

Haluan laittaa tälle kaikelle pisteen. Päätin, että elämässäni kääntyy uusi lehti. Kun tämä koronahössötys on ohi ja saa taas matkustaa, suuntaan viikoksi etelän lämpöön. Haluan hetkeksi unohtaa kaiken. Lähden pois näistä kuvioista, pois koko Suomesta. Toivottavasti saan työnteolla ja veronpalautuksilla kerättyä rahat haaveeni toteuttamiseen.

Mä haluun jättää sen kaiken taakse / tää / mun pakoni loppuun juostu on

Huomenna vaihtuu kuukausi ja sen myötä alkaa uusi, toivottavasti parempi kausi. Halusin julkaista tekstini vielä tämän päivän puolella, sillä aprillipäivänä se ei välttämättä olisi yhtä uskottava. Niin tai näin, nyt lukijat varmasti tietävät, millaisia päätöksiä olen ihmissuhdesaralla tehnyt. Kuinka hyvin onnistun ne tällä kertaa pitämään? Se selviää päivä päivältä, elämällä tätä mahtavaa elämää, jossa onneni ei ole kenestäkään toisesta riippuvainen.

Mitäs Tuitsulle?

Huomenija. Taas on maananatai ja mie postaan. Jostain syystä viikon ensimmäisenä päivää on hurjasti asiaa. :'D

RAKAS HARRASTUS

Huolimatta siitä, että Tuiran uimala suljettiin muutamaksi viikoksi, käyn yhä päivittäin joessa. Aluksi olin raivoissani ja tyydyin kylmään suihkuun, mutta vieroitusoireet olivat sen verran pahat, että totesin: minähän menen uimaan vaikka väkisin! Ekalle kerralle laadin kunnon sotasuunnitelman uusine kylpytakkeineen, lämpimine pyyhkeineen jne, kunnes totesin, että vaatteidenvaihto kylmästä kopista käsin (niitä vaaleansinisiä siinä rannassa, joita itse kutsun koirankopeiksi) on aivan simple case! Sole temppu eikä mikhän! Meitä tosiuimareita ei mitkään määräykset pidättele! Mehän mennään jos me niin halutaan! Ja kyllä kannattaa – oon nimittäin AIVAN eri ihminen kun oon saanut hetken polskia kylmässä. Se on mun huume aina ja ikuisesti, minkä sille voi.

VIIKONLOPPU

Perjantaina jumppasin Fressi-TV:n tahtiin koko illan. Oottako te muuten tsekannu liikuntatarjonnan ja kenties liikkuneet mukana? :) Mitä mä valehtelisin... varmaan yli kymmenelle tunnille jo osallistunu. Lauantaiaamuna sama juttu: 30 min aerobic, 30 min pepputreeni ja 55 min flow yoga. Tietenkin ennen tätä kaikkea kävin uimassa. Sitten olin Mymmelin kanssa entisen työkaverin luona kylässä. Siinä ilta kului höpötellessä. Meillä juttua riittää aina. Eileen musta kuitenkin tuntui, kuin sunnuntaipäivä olis riistetty multa. Aika kului vauhdilla, olin uupunut ja päivä täyttyi velvollisuuksista. Kaikki tämä johtui vääjäämättä siitä, että kelloja siirrettiin tunnilla etiäppäin. Olin herännyt ekan kerran ennen viittä käymään vessassa. En nukahtanut sen jälkeen kunnolla enää. Nousin 8 mutta totesin kellon olevan 9 ja pyykkivuoron alkavan. Tympiää alkaa heti penkoa likaisia vaatteita ja kävellä portaat alas kylmässä rappukäytävässä, kun joku teki muuttoa. Vaaterumban lisäksi tiskasin, siivosin ja laitoin eväitä. Välissä kävin uimassa ja kaupassa. On loppukuu ja rahat vähissä. Inhoan käydä Tuiran S-Marketissa, vaikka tällä kertaa ostin vain mehukeittoa. Jostain syystä lähikaupat ärsyttää, vaikka niin puhutaan kuinka pitäis suosia suomalaisia ketjuja ja pienyrittäjiä varsinkin tähän aikaan. Joskus on vain tyydyttävä käymään siinä, kun Lidl on liian kaukana. :'D Kotona oli niin paljon hommaa, että kiukutti etten taaskaan ehtinyt hoitaa koneella asioita. En edes blogata. Onneksi alkuillan yin yoga pysäytti kierteen ja mieli oli jälleen levollinen.

Yö nukuttu hyvin, uitu ja töihin tultu. Nyt aloitan hommat. Keväistä viikkoa! :)

Huomenta

Aattelin näin aamutuimaan kertua, että olen pitkästä aikaa postannut terveysblogiini. Siitäpä saatta lukia. Mä aloitan nyt työt. Mukavaa viikkua!

Eikkait tässä

Moikka. Kello tulee pian viisi ja minä istun rennosti vihreän teekupin äärellä Coffee Housessa. Hyvä että sormet tottelee mua kun on raukea olo joogan loppurentoutuksen jäljiltä.

Hello world. Here I am having another cup of organic green tea. Yes I may look the most tired person in the world but hey, who cares? It's Friday. ♡

Parannan maailmaa mieluummin kahvilassa kuin teen pikavisiitin kotiin. Pekan juna on asemalla 17.30. Olisin vain kiusannut itseäni jos olisin kiirehtinyt kotiin ja takaisin. Täällä on väljää ja rauhallista. Tänne eivät maailman murheet yllä. Jooga saa olon autuaaksi ja huolet unholaan. On edes yksi henkireikä kun avantoon ei pääse.

Kaveri varmisti eilen, pääsenhän lauantaina hänen 25-vuotissynttäreilleen. Toki, mä vastasin. Hän kertoi, että kutsui alunperin 30 vierasta, joista liki 20 perui. Mää niin tiedän sen pettymyksen tunteen, vähän liiankin hyvin. Sais olla tosi kyseessä että itse jättäisin tulematta. Haluan olla lojaali ystäviäni kohtaan. Siitä puheen ollen, milloinhan saisin itse aikaiseksi järjestää ne tuparit..? Aikaisintaan kesällä.

Ei mulla muuten viikonlopulle mitään. Oleillaan rennosti, ulkoillaan, käydään vähän ostoksilla ja syömässä, vietetään tiistaina Peksin kolmeseiskoja palkattoman vapaapäivän merkeissä ja sillee. Kiva ettei oo liikaa ohjelmaa kun minä aina siitä valitan. :'D

Nyt ootta saanu lukia oikein urakalla tekstejäni. Milloin hormoniavautumisia, milloin biljardipaasauskapinaa, milloin mietteitäni muksuista. Mitähän seuraavaksi?

Minäpä lähden talsimaan asemalle Pekkaa vastaan. Heei, tähän loppuun Roope Salmisen ft. Ellinooran lainaus biisistä Tanssi se ulos:

Painetaan pauselle tää p**** maailma.

Niinpä, nyt ei mietitä linnunradan huolia. Koronaakin voi pelata ja juua maltilla, mutta ei siitä puhua kannata.

Rentoa viikonloppua!

LAPSET – mitä mieltä?

Hei. Kun kerran jo kauan sitten viime syksynä pääsin sanomasta, että päässäni suhisee ajatuksia kaikesta pariutumiseen ja lisääntymiseen liittyvästä, niin mennäänpä suoraan asiaan. Näin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi päätin tuoda julki ajatuksiani lapsista.



Minulla on moneen kertaan elämän varrella muuttunut mieli sen suhteen, haluanko jälkeläisiä vai en. Joskus oli aivan selvää, että haluan. Teini-iässä olin sitä mieltä, että maapallo hukkuu väestönkasvuun, joten miksi tekisin tänne lissää ihmisiä.

Lasten hankkiminen ja perheen perustaminen eivät ole koskaan olleet minulle mikään itsetarkoitus. Lapsiakin enemmän olen haaveillut ihan perinteisestä suomalaisesta idyllistä, jossa perhe on vain yhtenä osana. Hieman päälle parikymppisenä sanoin: "Mies, talo, autotalli ja siellä nyrkkeilysäkki, työ, auto, kissa, koira, tyttö ja poika – sekä ympäristö, jossa asiat toimii."

Nykyisin olen sitä mieltä, että haluan 0-2 lasta. Tullee jos tullee. Mikäli elämä on muuten mallillaan, puitteet kohillaan ja ennen kaikkea ukko sopiva, niin voihan sitä yrittää. Mikäli käy niin, etten tuu koskaan lapsia saamaan, hyväksyn sen. En koe, että elämä olisi mennyt pilalle. Sitten hankin vaikka lemmikkejä senkin edestä. Annan asioiden mennä omalla painollaan. Jos kuitenkin käy niin, että yhden lapsen saan, niin sitten kyllä haluan tehdä toisen – jotta on leikkikaveri.

Mitä tulee äitiyteen, mulla ei toistaiseksi ole äidinvaistoa. Ei ole tullut tunnetta, että jotakuta pitäisi hoivata. Suurperheen äitinä olemisesta en ole koskaan haaveillut. Ei onnistuis multa. Kyllä mää lapsista pidän ja olen työksenikin heitä ohjannut ja tulen varmasti ohjaamaan, mutta paijaaminen ei oo mun juttu. Saatika se vaipparalli, puklusiivous, kitininän sietäminen ja ennen kaikkea se iänikuinen vastuu, joka ei todellakaan pääty siihen kun lapsi täyttää 18 vuotta. Moniko väittää, ettei olisi päivääkään tarvinnut vanhempiaan sen jälkeen kuin täysi-ikäiseksi tuli?

Jos olisin äiti, olisin varmasti kuin kahden vuoden takainen Putous-hahmo Kikka Vaara: Suomen tunnollisin ja väsynein äiti. Pitäisin harva se päivä päällä paitaa, jossa lukee: "Äiti on vähän väsynyt." (Itse hankin kerran omalle äidilleni paidan jossa oli kyseinen teksti.) Sillä saisin kohtalotovereiden sympatiat. Toki perustaisin vertaistukiryhmän "Suomen todelliset Kikka Vaarat". Asun jo valamiiksi Oulussa ja sitten blogissani kehuisin kaiket päivät käyneeni Hönttämäen apteekissa niinku se aina hoki. xD Ehkä minun tapauksessani Merikosken apteekissa. Ehkä alkaisin myös huokailla että "oispa kahavia" vaikken sitä edes juo.

Yksinhuoltajaksi en ryhtyisi kuuna päivänä. Jos mies meidät hylkäisi niin saisi kuulla kunniansa! Varsinkin kun tietää, millaisia haasteita mulla on jaksamisen kanssa. Äitinä olisin varmasti kunnon leijonaemo. Puolustaisin pesuettani viimeiseen asti, kynsin ja hampain, silmät selässä.

"Valitse ukkos huolella", ystäväni neuvoi. Se on hyvä ohje, sillä itse en halua erota lapsen isästä. Lapselle tulee turvata ehjä elämä, jossa vanhemmat ovat tehneet viisaita päätöksiä, mm. valitsemalla toisensa eikä keitään muita. Pitäisin huolen siitä, että kukaan tai mikään ei riko mun perhettä!


Mun on ajateltava omaa jaksamista. Jaksanko kantaa vastuuta kahden edestä? Kolmen, jos tulee kerralla kaksoset tai jos on tarve tehdä toinenkin muksu? Neljän, kun isä lasketaan? Vastuu koko perheen edestä. Saan jo itseni eteen tehdä niin paljon töitä, että mietin vain: haluanko kaksinkertaista taakkaa? Lasten hankkimien ja perheen perustaminen on oma valinta (poikkeuksena uskonnolliset ja kulttuuriset syyt, mutta ne eivät koske minua), joten silloin todellakin tulee tietää mitä tekee.

En ole koskaan potenut vauvakuumetta. Tottakai vauvat ovat suloisia, mutta on muistettava, että vauvaikä kestää vain hetken. Itse näen ihmisen kasvun ja kehityksen elämänmittaisena jatkumona, joka ei rajoitu pelkkään lapsuuteen. Lapsi on aina vanhempiensa lapsi vaikka olisi satavuotias.

Äitini on sanonut minulle: "Muista, että biologinen kello tikittää." Sori äiti, mutta mulla se ei tikitä. Toki, mikäli jälkikasvua joskus haluan, minulla ei ole kovin montaa vuotta aikaa jahkailla. Tiedän kyllä naisia, jotka ovat saaneet esikoisen päälle nelikymppisenä. Ainahan sitä yrittää voi, mutta eri asia onnistuuko. Sanotaan, että riskit kasvaa vanhemmalla iällä. Niin tai näin, minulle edes kehitysvamma ei ole syy keskeyttää raskautta – avustanhan vammaisia työkseni. Sijaissynnyttäjäksi tai keinohedelmöitettäväksi en suostu. Myöskään adoptio ei puhuttele minua.


Tässä vaiheessa sanon lapsille EI. En sano etteikö koskaan, mutta juuri nyt minun on hyvä näin. En ole muutenkaan perhe- tai parisuhdekeskeinen. Mieluummin omistan elämäni vaikkapa harrastuksille kuin ihmisille. Olen halunnut olla tietoisen harkitsevainen – lapsi on kuitenkin elinikäinen sitoumus. Olen elänyt onnellista elämää ilman lapsia tähänkin asti ja aion elää niin kauan kunnes toisin sanotaan. :)

Saakutin koronahössötys

Mun mielestä toimenpiteet Covid-19:ää ja sen leviämistä vastaan ovat ylivoimaisen yliampuvia!

Itellä tuloo jo korvista pihalle enkä halua edes sanoa sitä sanaa. Puhun mieluummin vaikka biljardista. Uutisia kuulee väkisinkin eikä niille tarvi vastata mitään, mutta vältän kaikkia keskusteluja aiheesta.

Töissä se näkyy meillä siten, että omaisia on pyydetty olla vierailematta, yhteiset tapahtumat on jätetty väliin ja myös asukkaiden omat menot, kuten allas- ja fysioterapiat on toistaiseksi peruttu. Lisäksi me työntekijät ollaan maanantaista saakka jouduttu käyttämään hengityssuojainta. Minä vihaan sitä! Mitä se muka oikeasti suojaa? Kuuma ja ahistava ku mikä. Riisun sen pois aina kun esimiehen silmä välttää.

Mun ja Pekan piti mennä viikon päästä tiistaina peliin, mutta eihän niitäkään enää pelata. Taloyhtiön kerhohuone on toistaiseksi poissa käytöstä. Lauantaina olisi ollut asukaskahvio, vaan eipä ole. Jo perjantaina asiakkaan kanssa ulkoillessani törmäsin siihen ilimiöön, että tapahtumia ei järjestetäkään. Oulunsalon katutolpissa mainostettiin Vihiluodon talvitapahtumaa, jonka piti olla 15.3., mutta päälle oli vinoon liimattu tarra: "Tapahtuma peruttu."

Tänä aamuna pyöräilin Tuiranrantaan todetakseni, että pukuhuoneen ovi ei aukea. Vieressä oli kyltti, jossa kerrottiin uimalan olevan poissa käytöstä 17.3.-13.4. Ei muuta ku käännös kotiin, jossa kylmä suihku. Tarvii korvata aamuinen pulahdus jääkylmällä suihkulla niin kauan kun uimapaikka on suljettu, vaikkei se tietenkään sama asia ole. Ihan ku biljardi voisikin tarttua pukuhuoneessa saati kylmässä vedessä. Me avantouimarit ollaan karaistunutta porukkaa johon ei aivan äkkiä taudit pure – varsinkaan joku mokoma bilis.

Ei voi muuta sanoa, kuin että on meillä päättäjät! Kiinni vaan kaikki. Evätkää se vähäinenkin ilo. Viekää hitto tuhkatkin pesästä!

Mitä tulee ruuan ja vessapaperin hamstraukseen, siinä on touhu menny aivan överiksi! Äly hoi! Ei tässä mikään maailmanloppu ole tulossa. Terveen maalaisjärjen käyttö sallittua.

Mun mielestä Suomi ylivarautuu. Kouluja ja päiväkoteja ei tarvitsisi sulkea. Kuoleehan ihmisiä syöpään, AIDSiin ja mihin lie. Jos joku sattuu biliksen saamaan, niin ainakin meillä on laadukas terveydenhuolto. Ei se tauti kulovalkean lailla leviä.

Tottakai mää ymmärrän, että pienet lapset, vanhukset, pitkäaikaissairaat ja vaikeavammaiset ovat suurimassa vaarassa. Toisin sanoen riskiryhmään kuuluvia välttelytoimenpiteet koskevat eniten. Silti, pitäis olla ihmisen oma valinta, käykö ulkona ym. tapahtumissa vai ei, eikä niin, että herrat-isot-herrat senkin sanelevat kieltämällä kaikki.

Jos jotakin hyvää haluaa löytää, niin ainakin ulkona on hiljaista. Busseissa, kaupoissa, kahviloissa, kuntosalilla ja jopa Valkeassa on mukavan väljää. Itse inhoan olla ihmisvilinässä, joten sikäli nautin tästä rauhasta. Toisekseen, valitan tämän tästä siitä, että on liikaa ohjelmaa. Nytpä ei ole sitäkään vähää. :P

Eipä tämä omaa elämääni juuri hetkauta. En muutenkaan matkustele tai viihdy väenpaljoudessa. Työkaveri sanoi, että nyt ihmisillä on syy rauhoittua, kun valittavat oravanpyörässä elämisestä.

Tiedän, että mun olis viisainta kohdistaa tämä kapinapuhe päättäjille eikä tänne blogiin. Minä nyt oonkin tällainen vastarannan kiiski. :D Ei siinä, taidan aloittaa Oulun kaupungista ja motkottaa heille siitä, kun sulkivat edellytykset sairastumista ehkäisevän toiminnan harjoittamiselle. Avantouinti se vasta lääke on!

Niinpä, seis sulkupolitiikalle!

Koronasta jauhajat pitäkää tunkkinne!!!

Onneks olotilat ei oo pysyvii

Mulla oli eilen todella kehno olo. Heikko, vetelä ja väsynyt. Menin töihin, mutta koko päivä oli melkoista kestämistä. Nenä vuoti, askel painoi, alaselkä kipuili ja palelin vähän väliä. Ennen kaikkea väsytti tolkuttomasti. Olo oli epätodellinen ja koko päivä kotimatkaan asti tuntui pieneltä ikuisuudelta.

Tsemppasin kuitenkin ja jaksoin viedä asiakasta ulos, pestä pyykkiä ja avustaa tavalliseen tapaan. Myönnän, että mun oli otettava päiväunet jotta jaksoin loppuun asti. Asiakas lepäili muualla ja minä hänen sohvallaan. Nukahdin varmaan tunniksi ja näin jopa unia. Kukin saa olla töissä nukkumisesta mitä mieltä haluaa, mutta sen mä sanon, että aivan varmasti oisitta itekkin rötvänneet jos teillä ois ollu yhtä kurja olo ku mulla. Päikkärit on täysin oikeutettuja jos oma olo sitä vaatii.

Istuin viikkopalaverissa ja kuuntelin apaattisena hoitajien puuduttavaa puhetta lääkkeistä. Puolet meni ohi korvien, mutta mitäpä sen väliä kun lääkkeiden jakaminen ei minua koske. Sitten esimies otti puheeksi minkäs muun kuin koronaviruksen. Hän viittasi minuun ja sannoi että "Tuulialla näyttäs olevan nuhaa" ja kysyi "ookko sää työkuntoinen?" "Joo kai", mä vastasin ja jatkoin: "Koko päivän ollu todella heikko ja vetelä olo". Sitten puhuttiin influenssakaudesta, niihin liittyvistä ohjeistuksista yms.

"Heippa", huikkasin klo 14.59 leimattuani itseni ulos. Esimies käveli perääni ja sanoi: "Hei Tuulia, odota hetki." Päästyäni luokseni hän jatkoi: "Jos sulla on huomenna vielä flunssainen olo niin voit jäähä kotiin lepäämään". Vastasin topakasti: "Ei mulla ole flunssa." Selitin, että oireeni voivat johtua jostain aivan muusta. Vannotin, että ilmoitan kyllä mikäli aamulla olo on sellainen, etten pääse sängystä ylös. Menin pukuhuoneeseen ja harmittelin ääneen työkaverille, että olin varta vasten pakannut salikamppeet mukaan mutten päässyt treenaamaan. Eihän minusta hyvän tähen ois siinä kunnossa ollut salille lähtijäksi!

Bussin odottelu ja varsinkin bussimatka tuntuivat loputtoman pitkiltä. Alaselkä juili taukoamatta. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin kipu joka ei anna hetken rauhaa. Lusikoin smoothieta, jota en ollut jaksanut töissä syödä. Hyvä ruoka saa ajatukset muualle. Se auttoi. Loppumatkasta kipu antoi vihdoin periksi.

Jäin pois Merikoskenkadulla ja talsin tuskalla ja vaivalla ensin S-Marketiin, josta ostin inkivääriä ja jääsalaattia, minkä jälkeen vihdoin kotiin. Selkään sattui, joten päätin laittaa piikkimaton alleni ja nukkua sängyssä tunnin päikkärit. Se toi helpotuksen. En enää kauaa valvonut vaan menin nukkumaan 18.30.

Huominen on huomenna

vaik oltais jo sen puolella 

Nukuin hieman katkonaisesti mutta hyvin. Olin hereillä varmaan jo kolmelta. Lopulta nousin noin 3.40. Olo oli hyvä ja totesin itseni työkuntoiseksi. Ei muuta ku suihkussa hiet pois, jokeen uimaan ja aamutoimet tavalliseen tapaan.

Olen ennenkin sanonut, että väsymys lähtee nukkumalla, se ei ole sen tähtitieteellisempää. Moneen muuhunkin auttaa lepo. Vanha lastenlaulu sairaasta karhunpojasta sen jo sanoo: "Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme." Sen sijaan kipu lähtee levon lisäksi venyttelyllä, joogalla, uimalla, syömällä, juomalla tai oksentamalla, tilanteesta riippuen – tämä siis omasta kokemuksestani. :)

Tämä oli osoitus siitä, että itsehoitokeinot toimivat. Heille, jotka kehtaavat väittää tai luulla että mulla minkäänlainen virus tai flunssa olis: haistakaa kukkanen! :D Ensinnäkin, nuha ei ole koronan oire. Toisekseen: Mulla on hyvä vastustuskyky enkä ole kunnolla sairastanut vuosikausiin. Kolmanneksi: Kyllä minä pikku vilustumisen oikeasta flunssasta erotan! Neljäs tosiasia: Tunnen itseni paremmin kuin yksikään lääkäri, enkä sattuneesta syystä lekurilla ole muutenkaan enää moneen vuoteen käynyt.

Lisätäkseni kaikkeen, olen todennut, että yliväsymys saattaa saaha mussa aikaan flunssankaltaisia oireita. Eilinen ei ollut ensimmäinen kerta. Olen ennenkin saanut taltutettua kurjan olon nukkumalla. Yleensä joka rööri vuotaa silloin kun menkat alkaa – näin suomeksi sanottuna.

"Ei liput liehu sotaa julistain", laulaa Juice. Tänään katsoin työpaikalla keittiön ikkunasta salossa hulmuavia Suomenlippuja. Ne eivät tosiaan julista sotaa, vaan sen päättymistä. 105 päivää kestänyt talvisota päättyi tasan 80 vuotta sitten ja minun hädin tuskin yhtä vuorokautta kestänyt lievä olotilakamppailu päättyi tänään. Niinpä, kaikki on suhteellista.

Liehukoon lippu rauhan merkiksi. Itselläni oli jo varhain aamulla se tunne, että elämä voittaa. =) Kehno olo on jälleen selätetty. Olkoon päivä hyvä ja älköömme anna edes perjantai kolmannentoista sitä lannistaa.

Nonii huomenta taas

Se olisi maanantai. Heräsin aamulla ja luulin että on tiistai. Sehän kertoo siitä, että arkiaamuun herääminen on luontevaa ja uuteen viikkoon on heti ehtinyt lämmetä. Parempi se on luulla maanantaita tiistaiksi kuin sunnuntaiksi.

Nukuin kyllä ku tukki enkä muista mitään viime yöstä paitsi sen, että näin unta että elin 9. luokan viimeistä päivää. Piti mennä luokanvalvojan tunnille ja minä vain jäin käsityöluokkaan suustani kiinni jonkun tytön kaa. En koskaan päässyt kotiluokkaan asti. J.J. parka varmaan odotti mua ja laittoi poissaolomerkinnän, joita ei montaa yläasteen aikana ollutkaan. :'D

Muuten viikonloppu meni tosi hyvin. Perjantaina ei ollut joogaa, siispä tein pilatesta ja venyttelin kotona. Puhuin myös Englannissa asuvan ystäväni kanssa puhelimessa yli tunnin. Ei oltu soiteltu aikoihin.

Lauantaina kävin ex-anopillani kylässä. Oli ihmeen mukavaa! :) Ikävät ajat ovat takana päin ja juttu luisti kuin ennen vanhaan. (Kenellä elämä anopin kanssa olisi aina yhtä ruusuilla tanssimista?) Joo, puhun ex-anopista vaikken ollut poikansa kanssa edes kihloissa. Ex-anoppi ja miehensä vei autolla mut kotiin ja aika pian sen jälkeen menin nukkumaan, vähän ennen seitsemää. Menevät loppukesästä naimisiin ja minullekin on luvattu hääkutsu, ihanaa. Toisten häihin on aina mukava mennä. :)

Eileen olin vain kotona. Ulkona kävin vain uinti- ja roskienvientireissun verran. Muuten tavalliseen tapaan pesin pyykkiä, siivosin, laitoin ruokaa ja olin koneella. Katoin mää myös vihdosta viimein Nuoren Hannibalin loppuun ja aktivoin taas C More -tunnukset. Siinä kahoin yhen Salkkari-jakson parin vuoden takaa. :D

Eikkait mulle muuten mitään ihmeellistä kuulu. Peksi tulee ensi viikonloppuna, siis 20. päivä. Huhtikuussa on aika paljon reissuja ja toukokuulle varasin Turun-matkan. Ne on näitä nuorten PAMilaisten virkistysretkiä. Työkkäristä yrittivät viime viikolla vaihteeksi tavoitella pariinkin otteeseen... pittääpä kahtoa mitä oli asiaa kun jättivät OmaPostiin viestiä. Niin, ja niitä työpaikkoja vois alkaa kahtoa myös.

Viime viikon keskiviikon mielenailahdus oli tosiaan hetkellistä, "ja varmaan hormonit vaivaa" -tyyppistä ulostuloa. Pittää ihmismielen patojen aina välillä murtua. Sitten jaksaa jatkaa taas vahvempana eiks je? :)

Se alkais olla näin aamusta taas valoisaa. Kiva juttu. Valolla on valtava vaikutus. Näkee asiat kirjaimellisesti uudessa valossa. :)

Valoisaa viikkoa!

Oli mullakin tunteet

Iltapäivää. Pääsin töistä ja istun bussissa.

On kyllä taas vaihteeksi tunteet vyöryny tännään laidasta laitaan.

Aamupäivällä Pekka laitto viestin jossa oli kuva surullisesta pikkupojasta. Hän makasi vuoteessaan ja ikävöi kissaansa. Kyynel valui silmäkulmasta. Vieressä oli kuvitteellinen kissa siivet selässä. Kuvateksti oli todella koskettava. Siinä luki jotakin tyyliin "olet aina rinnallani vaikket olisi tässä". Silloin mä murruin. Piti oikein kääntää katse pois kaikista muista ja odottaa, että kyyneltulva lakkaa. Sanoin Peksille että mua alkoi niin kertakaikkisesti itkettää, että oli pakko poistaa se kuva.

Sitten kokosin itseni, avustin asiakkaalle ulkovaatteet ja menin itsekin pukemaan.

Mun oli saatava märistä pukuhuoneen vessassa 5 minuuttia ennen kuin pystyin jatkamaan matkaa.

Ulos päästyäni puistelin kuvan pois päästäni ja toivoin, ettei siitä tulisi minulle uutta pakkoajatusta. Ettei se palasi mieleeni. Ei heikkoina hetkinä, ei koskaan.

No, muutama tunti etiäppäin niin olinkin jo levyraadisaa päivätoiminnassa. Hyvien vanhojen Suomihittien tahdissa meno oli letkeä, murheet kaukana ja hymy herkässä. Minäkin oikein kikatin ääneen nähdessäni, kuinka asiakkaan suupielet nousivat ylös kuullessaan Pojun Esson baarin.

Myös Hassisen Koneen Rappiolla, Sentencedin Routasydän ja Ratsian Lontoon skidit riemastuttivat silminnähden. Mutta tuo Esson baari – asiakas melkein jammasi paikallaan.

Aa että. Kunnon pikkulauantai. :''''D Vetistelyä lukuun ottamatta. Eikös sitä sanota, että "ei itketä lauantaina "? :D No, pikkuvikoja pikkulauantaihin nähden.

Niin ne tunteet ailahteloo.