Maaliskuu lopuillaan, kirjoitellaan...

 Huomenia. Ajattelin kirjoittaa taas kuulumisiani.

Nyt on oltu toista viikkoa työssäoppimassa. Matka Kempeleeseen on alkanut hahmottua ja taittua mukavasti. Istun bussissa tälläkin hetkellä. Vaihdan keskustassa. Odotteluaika on noin varttitunti. Yleensä kuuntelen aamuseitsemän uutisia, itse asiassa tälläkin hetkellä. Ylen tuttu piipitys ja tunnari soi.

Maskillisuuteen alkaa jo tottua. Aina kun kulkee ilman, tuntuu, että jotain puuttuu. Oon naamari päässä bussissa, koulussa, töissä ja kaupassa yms. asioidessani. Piän muodon vuoksi, "sosiaalisesta paineesta". Oululaiset on niin valveutuneuta maskinkäytön suhteen, että nolottais olla ilman. Sillä välttää paheksuvat katseet, kun seuraa muiden esimerkkiä.

Mulla on pari kangasmaskia, joita käytän vapaa-ajalla. Kirurgisia piän töissä. Haluaisin kokeilla visiiriä, kun ikinä sellaista pitänyt. Vaikka suu-nenäsuojaan ollut pakko tottua jo reilun vuoden verran, välillä hengittäminen on haastavaa. Pahoina päivinä tekis mieli yrjötä, ku hapettomuus saa aikaan huonoa oloa.

Oon saanu raha-asiat avustajakeikkojen ansiosta aikalailla kondikseen. Tosin armas virastomme Kela huomasi, että mulla on muitakin tuloja kuin opintotuki, ja päätti pyytää asumistuen tarkistusta. Saapa nähdä tiippuuko tuki. Opintolainaa mulla on jäljellä muistaakseni 1500e. Kesäkuussa saa nostaa uuden lainan. Koitetaan selvitä pari kuukautta. Eletään niukasti. Just nyt mua ei huvita ostella yhtään mitään. Johan tälle vuotta on hankintoja tehty, kuten tuhannen euron läppäri. Tiistaina ois kampaaja, pääsee tästä reuhkasta erroon. :'D Rahhoohan tuonne männöö, mutta tottumuksesta on saatava kuontalo kuntoon. Sitte ootellaan kuun vaihtumista ja opintotukea. Avustajakeikkoja teen silloin tällöin viikonlippuisin. Lauantaina olin viimeksi. 

Heei mä onnistuin lisäämään älypuhelinsovelluksen kautta kuvia. Tässä Tuulia reuhkoineen. x)

Mulla on ollu rankka vuosi eikä helpotusta näy, mutta on tämä myös ollut ainutkertainen ja opettavainen. Harmittaa, kun haluaisin tehdä ja vaikuttaa, mutta väsymyksen vuoksi en saa aikaan niin paljon kuin tahtoisin. Mää en voi tälle yhtään mitään. Mulla on pääsiäisen jälkeen lääkäri, jolle keskustelen, olisiko aiheellista tehdä cfs-diagnoosi. Kauheaa yksin kulkea tässä epätietoisuudessa ja epätodellisuudessa.

Tuolla koululla mun olis tarkoitus pysyä kesäkuun alkuun asti. Hyvä vaan, että on rauhassa aikaa asettua. Se on iso koulu ja kaukana kotoa, joten hyvää kuntoa ja organisointikykyä tarvitaan.

Pikku hiljaa arki asettuu, mutta paljon on tehtävää  ja muistettavaa. Koitan saaha yhen koulutehtävän alkuviikkoon mennessä palautettua. Välillä tuntuu, että aivot tippuu päästä...

Peksi tulee tänään tänne viikonloppua viettämään ja sunnuntaina vie Mymmelin mennessään. Pääsiäisenä minä matkustan Tampereelle ja kissa lähtee mukanani takaisin Ouluun.

Mää en ny hei kuulkaa tiiä, ennätänkö tavata tällä reissulla. Porukat, Peksi, Mira ja pari kaveria, siinä se aika kuluu. Katsotaan kesemmällä uudestaan.

Jees... hetken lepo bussisaa. Pitkä päivä tiedossa. Musa, yhteiskuntaoppi, matikka, äikkä ja käsitöitä tuntia x. Sitten salille ja Pekkaa asemalle vastaan. Rankkaa, mutta nautin siitä tunteesta, kun saan aikaan. Lepoa vastapainoksi.

Elämä nyt ja muistoissa

Hei. Kuulumispäivitys ennen nukkumaanmenoa. Ajattelin ensin, että olisin otsikoinut tämänpäiväisen ”20 vuotta sitten”, mutta tänään olen valoisalla mielellä. Ei ole sellainen haikea synkistelyfiilis.

Miten työssäoppiminen?

Aika kempeleläisessä koulussa on kulunut siivillä. Näiden kolmen päivän aikana olen oppinut lähes jokaisen kutosluokkalaisen nimet sekä suunnistamaan valtavan koulun tiloissa eksymättä. Väsymystä uudet tilanteet ja ympäristöt aina aiheuttavat, mutta ajan kuluessa tunne tasoittuu. Olen niin monet kerrat vaihtanut työpaikkaa, että sopeudun nopeasti.

Oon tosissani miettinyt, että ohjaisin luokalle rentoutumis-/tietoisuustaitoharjoituksen. Välillä meno on vilkasta. Oon oikeen ajatellut kokeellisesti tutkia, onko säännöllisellä harjoittelulla vaikutusta keskittymiskykyyn ja sitä kautta työrauhaan. Mulla on kymmenen vuoden kokemus joogasta ja sen myötä meditaatiosta, mindfulnessista ja monenlaisista läsnäoloharjoituksista, joten miksen hyödyntäisi oppimaani työssäni?

Opettaja pidi ideastani: ”Tekis hyvää meille opettajillekin.” Tarvis vaan keksiä jokin, johon 12-vuotiaat lähtevät innolla mukaan. Ei liian abstrakti. Minulta on näitä jumppa-/likkuntaohjeita jopa edellisen koulun What’s App -ryhmässä pyydetty.

Kyllä mää tykkään. Aivan varmasti totun ja kiinnyn, kuten ihmisläheiseen työhön yleensä. Apulaisrehtori puhui jo ekassa puhelussa, ennekö oltiin kertaakaan tavattu, että jatkossa mut voidaan vaikka palkata erityistä tukea tarvitsevan oppilaan henk.koht. avustajaksi. Voi että… töitä on tarjolla enemmän ku ikipäivänä ehtii tehdä, kun laskee mukaan avustajakeikat. Näin se ura urkenee ja maailma aukenee.

Järkevyysperiaate

Aloitin bloggaamisen kello viisi. Samalla kuuntelin uutisia. Huh, oikeastiko tänään 842 uutta koronatartuntaa? Ja 3 kuollutta. Ja sairaalahoidossa tehohoitoineen yli 300 ihmistä. Ne puhuu koko ajan siitä Astra Zenega -rokotteesta. Sillä joitain ihme haittavaikutuksia. Oliko niin, että sulku on tämän kuun loppuun voimassa. Alle 30-vuotiaita jää yhä enenevissä määrin työkyvyttömyyseläkkeelle, yleisin syy mielenterveysongelmat. Pitääkö mun alkaa maailmanparantajaksi ja ehkäistä nuorten syrjäytyminen ja seurannaisongelmat alkamalla ystäväksi ja/tai henk.koht. avustajaksi? 

Valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa / valehtelisin jos väittäisin / ettei se kiinnosta mua ollenkaan

Mietin joskus, onko minusta tullut vanha. Kuuntelen Ylen radiouutiset tasatunnein aina kun vain muistan ja voin sekä silloin tällöin puolituntisin Pohjois-Suomen alueuutiset. Saatan avata keittiön kelloradion useita kertoja päivässä ja joskus jopa aamuisin kuunnella samalla, kun teen aamupalaa. Olen tehnyt näin vuoden alusta saakka, kun etäopetus vain jatkui jatkumistaan. Jos korona-/etäajassa jotakin hyvää on, olen alkanut seurata uutisia ja muutenkin erilailla kiinnostua asioista.

Mua ei oo aikoihin kiinnostanut kuunnella musiikkia. Ne samat hitit soitetaan ja kulutetaan puhki kaupallisilla radiokanavilla, ja sitten ne menee tunteisiin, kun sanat oppii tahtomattaan ulkoa, ja sitä kautta vaikuttaa ikävinä pakkoajatuksina, kuten mun kaltaiselle herkälle pohdiskelijalle käy. Siksi kuuntelen nykyisin mieluummin sitä Yle Radio Suomea, koulun opetusvideoita tai Lasten uutisia.

Lisäksi luen koulumuistiinpanoja, koska juuri nyt meillä on tehtävänä oppimispäiväkirjaa Tuen tarpeeseen vastaamisen etäopetuskokonaisuuksista.

Ehkä mulla kuitenkin on jonkinlainen aikustumis- tai varhaiskeski-ikästymiskriisi. Mä myönnän, että otan paineita itsestäni. On aivan hirveä tunne, kun oman olotilan haasteet tiedostaa 24/7, mutta asialle ei voi mitään. Hoen usein täällä blogissani, että olen nolo. Peitän sen tähän järkevyyshabitukseen. Teen joka aamu egonpoisto-harjoituksen, koska en halua olla ihminen, jonka elämä pyörii oman navan ympärillä. Nuorempana olin ja se hävettää. Mua ei kiinnosta juhliminen tai hölynpöly-irtiotot. Liikunta ja nukkuminen ovat mulle irtiotto. Vaadin itseltäni, koska juuri nyt ei saa luovuttaa. Minulla ei ole varaa laittaa elämääni risaiseksi.

Toivon vain, etten sairastu vahvuuteen. Elekee huoliko, en mä itseäni niin piippuun vedä, että mulla napsahtaisi ja tapahtuisi jotain oikeasti vakavaa. Kyllä mä omat rajat tunnen.

Yöuniin vaikuttavat tekijät

Tänään olen liian väsynyt suunnittelemaan ja tekemään muuta kuin tämän postauksen. Yöunet kärsivät, kiitos metelöivien seinänaapurien. Juuri kun ehdin ajatella, että onpas ollut mukavan rauhallista, niin eiköhän mekkalointi alkanut. Kymmenen aikaan pudotin luukusta lapun, jossa pyysin hiljaisuutta. ”Pyydän: Olkaa hiljaa. Täällä yrittää ihmiset oikeasti nukkua!!! ...Jollette halua, että teen isännöitsijälle ilmoituksen.”

En tiedä oliko viestillä vaikutusta, mutta pahin melu laantui. Hetkeä myöhemmin vein lapun: ”Kiitos, että rauhoituitte. Huomioittehan, että talossamme on hiljaisuus klo 22 jälkeen. Yst. terv. naapuri.” Olen koulussa oppinut, että myönteisestä, toivotusta käytöksestä on hyvä antaa välitön palaute. Lopulta viimeinenkin ääntely loppui.

Mym herättää joka yö raapimalla ovea. Toki ymmärrän, että hällä on tylsää, kun kaiket päivät yksin ja haluaisi päästä rappukäytävään, mutta öisin en avaa hälle ovea. Silloin nakkaan hetkeksi parvekkeelle ja päästän takaisin sisälle. Mym lähtee ensi viikon sunnuntaina Peksin luo Tampereelle, josta tulee minun kanssani takaisin Ouluun 5.4. Saapa nähdä onko rauhallisempaa. En mie silti Mymmelille vihainen oo. Ei kissa voi luonteelleen mitään.

20 vuotta sitten

Kerron tähän loppuun vielä, mitä tapahtui 17.3.2001.

Oli sunnuntaiaamu. Olin ollut serkulla yötä. Äiti soitti. ”Olis asiaa, jota ei voi puhelimessa sanoa.” Muistan aina sen hetken, kun äiti seisoi mustat vaatteet päällä serkkuni ovensuussa ja sanoi: ”Mummu on muuttanut taivaaseen.”

Mä aavistin. Mummu sairasti munasarjasyöpää ja oli ollut pitkään sairaalassa. Hän oli äitini äiti, viimeisin isovahempani.

Aloin välittömästi itkeä. Ja vuolaasti. Serkkuni itki myötätunnosta kanssani, vaikkei mummuni hänen mummunsa ollutkaan.

Se oli kymmenvuotiaalle Tuulialle kova paikka. Koskaan, aivan oikeasti koskaan, en ole minkään tai kenenkään kuolemaa itkenyt yhtä paljon. En edes lemmikkieni, muuta kuin kuolinpäivän ajan.

Menin kuitenkin seuraavana päivänä normaalisti kouluun. Muistan vielä illalla hampaita pestessäni, kuinka kurlausääneen sekoittui itkua.

Surin joitakin kuukausia. Asia tuli mieleen silloin tällöin ja saatoin itkeskelläkin, mutten vajonnut suruun. Tiesin jo silloin, että mun on mentävä elämässä eteenpäin. Äiti oli samaa mieltä.

Vaikka tieni murheita tois / enkä paras missään ois / anna elää täyttä elämää.

Mummun kuoleman jälkeen mulla on ollut turvattomuudentunne. Siihen loppui ehjä lapsuus. Rajojani koeteltiin. Jouduin paljon kantamaan ja kestämään. Mummun koti oli aina siisti ja hän oli luotettavin läheinen aikuinen, jota olla saattaa. Vietin aikaa mieluummin hänen kuin omien vanhempieni kanssa. Hän oli ainoa isovanhempani, joka oli elämässäni mukana. Muut olivat menehtyneet ennen syntymääni tai ollessani hyvin pieni.

Mummun kanssa tehtiin monet retket. Ammatiltaan mummu oli mielisairaanhoitaja. Ehkä auttamisen halu on perinnöllinen. Mummu otti usein toisten murheita kantaakseen. Tasan kuusi päivää hänen kuolemansa jälkeen koulumme oppilas jäi Kalkussa junan alle. Äiti sanoi, että mummu olisi varmasti surrut tätä 13-vuotiasta poikaa.

Se oli vaikea kevät, mutta selvisin.

Toki muistan asian joka vuosi, mutta juuri nyt haluan enemmän nukkua kuin itkeä.

Vielä ennen nukkumaanmenoa pidän mummulle hiljaisen hetken.

My first day at Kempele

Iltapäivää. Päivä meni nopeasti, muuta ei voi todeta. 

Bussimatka ja navigaatio onnistuivat todella hyvin. Pihassa soitin apulaisrehtorille, joka ohjasi sisälle ja esitteli tilat. Hertsileijjaa on muuten iso koulu! 

Ikinä nähäny nii isua henkilökunnan taukotillaa kuin tuossa koulussa. 

Pääsin kutosluokkaan ohjaajaksi. Kuten tavallisesti, opin nimet todella nopeasti. Mulla on joku kyky olla työssäni luonteva ja helposti lähestyttävä. Ei mua mahottomasti jännittäny.  Uskon, että avustajan töistä on ollut apua. Sitä uskaltaa ottaa kontaktia ihmisiin. 

Eräs oppilas sanoi säälivänsä mua, kun kerroin, että olen heijän luokassaan joitakin viikkoja. "Meil on ihan kauhee luokka. Hirveä meteli." Vastasin, että oon tottunut meluun. Aloin jopa miettiä, voisinko itse vaikutta luokan työrauhaan. Ohjaan niille tyyliin jonain aamuna joogaa, mindfulnessia tai meditaation. Voiski muuten tehdä näytön vaikka rauhoittumisharjoituksella. Haa, hyvä idea.

Hyvää tuo Kempeleen vesi. Mietin, tuleekohan samasta lähteestä kuin Oulunsalon vesi. Teetäkin oli joku keittänyt aivan kahvipannuun asti, pussit oli suodatinpussissa. Kahville on oma valtava törppö. Kahavista en makuna välitä. Tuoksu on parempi.

Tahdonvoimalla käyny tämän päivän. Siihen nähden jaksoin tosi hyvin, että eka päivä. Oon tottunu menemään kohteesta toiseen, joten sopeudun ja integroidun helposti. 

Meinannu vaa olla huono olo. Vuodan taas. Aina menkat. Vaikka just oli. Ehkä ovulaatio. Joku hormonihäiriö, koska olo on välillä kauhea. 

Taas se vaihe päivästä kun ei oo mitään hallintaa mihinkään. Se tunne, että on Suomen noloin. Että mua katotaan. Ja ihmetellään. Emmä tälle ololle mitään voi. Ehkä se menee ohi, kun arki tästä tasoittuu.

Nyt olen kotona. Kotihommia, ruoka, puhelu kaverille, oppimispäiväkirja ja nukkumaan. Huomenna menen jo kahdeksaan.

Silti, merkityksellinen työ. Autan tosi mielelläni oppilaita. ♡

 

Ookkonä Kalakusta?

 Hei. Luvassa identiteettiavautuminen.

Minä saavuin Tampereen taajamilta / vuosikertateksteillä täytellyiltä aukeemilta / kalkkulaiset bussia odottaa / pienen lähiön yksinäinen kulkija päiväkirjan väliin kirjoittaa

Näillä sanoilla tein Dingon Lähetyssaarnaaja-kappaleen alkusäkeistä omaa senhetkistä elämääni kuvailevan. Olin silloin noin 16-vuotias.

Kuten moni varmasti tietää taikka muistaa, olen kotoisin Kalkusta. Kalkku on Tampereen läntisin lähiö aivan Nokian rajalla. Hyvin pieni paikka. Yhteen aikaan olin sitä mieltä, että tuppukylä.

Olen elänyt monilta osin hyvin tavallista lapsen elämää. Asuin perheeni kanssa noin 12-vuotiaaksi asti kerrostalossa, jonka piha tulvi elämää. Parvekkeelta näki, keitä oli ulkona. Kaverin luo pääsi ovikelloa soittamalla. Ulkona leikittiin keinumattia, pistettä ja milloin mitäkin. Talvisin laskettiin jäämäkeä ja pulkkamäkeä. Ihmisiin tutustui äkkiä ja vastaantulijat oppi tunnistamaan.

Viime aikoina mieleni on vaellellut Kalkun seurakuntatalossa. Olen ymmärtänyt, mistä se johtuu. Seurakuntatalo on varhaisin sosiaalinen kasvuyhteisöni. Siellä kävin avointa päiväkerhoa ja eskarin. Ensimmäinen vertaisryhmä, ensimmäiset ikätoverit. Laulun ja leikin kautta. Kerho toi rutiinia arkeen, vähän kuin aikuisella työpaikka. Myöhemmin olen käynyt seuriksella pyhäkoulussa, ilosanomanilloissa ja muissa sellaisissa. Siellä on järjetetty myös laulu- ja juhlatilaisuuksia, jopa veljeni ristiäiset vuonna 1995.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, opiskelen koulunkäynninohjaajaksi. Muistelen aikoja, jolloin itse olin lapsi. Koska minulla ei ole omia jälkeläisiä, peilaan opintoja itseeni, siihen Tuuliaan, joka otti arjen ensiaskeleet niissä punaisissa kerhotossuissa, sillä punaisella seuriksen lattialla.

Otat ensiaskeleet / varovasti, tunnustellen 

Sitten alkoi koulu. Ei ollut epäilystäkään, että menen Kalkun kouluun. Siellä kävin koko ala-asteen. Valitettavasti elämääni varjosti koulukiusaaminen. Opin jo varhain, miltä tuntuu jäädä yksin ja ulkopuolelle. Kannoin vaikeiden tunteiden taakkaa sisälläni. Sittemmin opin olemaan avoin. Muuten koulussa oli kivaa ja pärjäsin hyvin.

Hän muistaa kuinka koulussa naurettiin / kun hän oli toisenlainen kuin kaikki muut / ja unissaan hän palaa pulpettiin...

Olen viime aikoina matkannut mielessäni lapsuuteen. Opiskelenhan paraikaa haaveammattiini. Ajatus lähti aikanaan omassa huoneessa leikityistä koululeikeistä, joissa minä olin opettaja. Olin noin 11-vuotias, kun mielessä kypsyi ja kirkastui: musta tulee opettaja! Muistan, kun annoin ystävälleni Millalle vanhasta Laskutaito-matikankirjasta tehtäviä, jotka sitten tarkistin.

Vaikka tein haaveeni eteen töitä, elämä meni miten meni. En päässyt OKL:ään ja myöhemmin aikuisiällä minulle iski elämää hankaloittava väsymys. Silloin päätin, että koulunkäynninohjaajan työ riittää.

Olen aina ollut itsenäinen. Ensimmäisiä päiviä lukuun ottamatta kuljin kerho- ja koulumatkat yksin. Vanhempani ovat aina luottaneet minuun. Äiti laittoi minut kuusivuotiaana kulkemaan yksin bussilla Nokialle mummolaan. Paunun bussi kulki Kalkun kautta. Tampereen kaupungin bussilinjoista ykkönen meni Kalkkuun. Taisin olla vasta kolmasluokkalainen, kun aloin kulkea yksin TKL:n bussilla. Kävin siihen aikaan Ahjolassa hiphop-tunneilla. Kalkkulaiset bussia odottaa… juurikin sitä ykköstä. Nykyisin Kalkkuun kulkee bussi numero 17.

Vuodet kuluivat ja siirryin yläasteelle Tesomalle. Halusin tietoisesti eri kouluun kuin valtaosa luokkakavereista. Sukset olivat menneet pahasti ristiin erityisesti luokan tyttöjen kanssa. Olin käynyt 5. ja 6. luokan ajan Tesomajärven koulussa ruotsintunneilla, joten tuttuja kasvoja tuli samalle sekä rinnakkaisluokille. Seiskaluokan alussa olin todella ujo ja yksinäinen, mutta onneksi sain kavereita.

Rohkeus sisälläsi kasvaa, sua kuljettaa. / Saat uuden alun, ansaitun.

Ensikosketus haaveammattiini oli kahden viikon mittainen työelämään tutustuminen eli tet, jonka tein Kalkun koululla. Oli ihanaa olla kouluavustaja ja apuopettaja.

Elämä vei ja maailma laajeni. Se pieni kalkkulaistyttö ei tyytynyt enää Nokiaan ja Tesomaan, vaan lähti opiskelemaan ilmaisutaidon lukioon. Koulumatka piteni, sillä TYK sijaitsee Pyynikillä, lähes Tampereen keskustassa. En ole niitä, jotka saavat vanhemmilta kyydin joka paikkaan, joten olen lähtökohtaisesti aina tullut bussilla kotiin vaikka viimeisillä voimillani.

Tampereen keskustassa oli kaikki mitä olla saattaa. Yläasteen ja lukion kynnyksellä olin tutustunut netissä ensimmäiseen poikaystävääni, joka asui Nivalassa. En oleillut enää toisella puolella Kalkkua, vaan toisella puolella Suomea. Vietin yhä enemmän aikaa poissa kotoa. Ei ihme, että Kalkku alkoi tuntua kaukaiselta paikalta. Aloin vieraantua. Minulla oli kova vimma muuttaa pois.

No tää samainen tyttö varttui, karttui kilometritkin

Muutin 19-vuotiaana pois kotoa. Kävin silti Kalkussa töissä sekä ystävien ja perheeni luona. Siihen ikään mennessä olin matkustellut pitkin Suomea ja saanut ystäviä eri paikkakunnilta. Siispä enää Tampere ei riittänyt, vaan halusin Pohjanmaalle. Opiskelupaikan saaminen Kauhajoen evankelisesta opistosta oli unelmien täyttymys. Vaikka hain alunperin Matkalla opettajaksi -linjalle, olin yhtä tyytyväinen hierojakouluun pääsystä.

Asuin vuosikaudet solukaksiossa Tampereen keskustassa. Kalkku oli enää vain pieni osa elämää. Sieltä oli vuosien saatossa monet ystävät muuttaneet pois. Itselläkin oli haave Ouluun muutosta alkanut itää jo parinkympin korvilla.

Niinpä minä pakkasin kamat ja lokakuussa 2015 jätin taakseni koko Tampereen Kalkkua myöten. Oulussa elämä rakentui niin, että marraskuussa 2017 sain toisen kosketuksen koulunkäynninohjaajan työhön: pääsin puoleksi vuodeksi alakoululle työkokeiluun. Ajatus haaveammatista vahvistui kristallinkirkkaaksi. Tie ei silti ollut suora, vaan väliin mahtui siivoushommia, lähiavustaja-koulutus sekä vuoden mittainen työ henkilökohtaisena avustajana.

Lähdetkö kauas / meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit

Syksyllä 2020 minut valittiin Ammattiopisto Luoville opiskelemaan. Vihdoin pääsin minne halusin! Oulussa kiihtyneen koronavirustilanteen vuoksi opinnot eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukaan. Ehdin olla kaksi viikkoa alakoululla työssäoppimassa, kunnes harjoittelu keskeytyi.

Nyt on kuukausikaudet opiskeltu etänä ja yritetty selvitä, viikko viikolta, päivä kerrallaan. Jotta opinnot etenisivät, aloin kysellä harjoittelupaikkoja muualta. Vihdoin sain paikan Kempeleestä.

Huomenna pääsen takaisin työssäoppimaan. Vaikka väsymys on ollut rajua ja elän elämäni koettelevinta aikaa, olen toiveikas. Mulla olisi vaihtoehto: luovuttaminen. Mutta ei. Mulle jokainen päivä on syy herätä ja elää unelmaa. Vaikeuksista huolimatta olen kiitollinen mahdollisuudesta opiskella. Pääsen monen kuukauden jälkeen tekemään sitä, johon sain ensikosketuksen 14-vuotiaana kalkkulaisena. Omaa tulevaisuutta. Omaa unelmaa.

Kaadut, nouset ylös taas / yhä uudelleen ja ymmärrät sen / pienet kolhut, suuret murheet käsikkäin käy / kanssa riemun, oivallusten suurimpien

Miten tähän on tultu? Kalkusta on aloitettu. Kun vuodet kuljettavat, identiteetti ja persoonallisuus muovautuvat niin, että entinen kotikyläkin on saanut yhden a-kirjaimen lissää. Kalkku on nykyään Kalakku.

Silti, vaikka kuinka olen oululaistunut, olen alunperin Kalkusta. Sieltä mää oon maailmalle ponkassu. Kaikki se eletty elämä, tunteet, kokemukset ja valinnat ovat vaikuttaneet näihin päiviin asti, kantaneet läpi vuosikymmenten, niin, että 30-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalla toteutan samaa unelmaaa kuin 11-vuotiaana leikinomaisesti kalkkulaiskerrostalon lastenhuoneessa.

Ja vaikka joskus vaarallinen / on matka silti ihmeellinen mahdollisuus 

Alakaa ihteä naurattaa tuo Ookkonä Kalakusta. ;D Mikä se sellainen Kalakusi on? Oon kait mää, kallaa ja kusta. Kaikkihan me, paitsi he, jotka eivät syö kalaa.

Tämä on Ookkonä Kalakusta -tarinan ensimmäinen osa. Olen pienestä kylästä, joten asiaa on sen mukaan. ;) Tarinaa olisi vaikka yöhön asti, vaan nyt, vähitellen nukkumaan.

Täältä tullaan huomenna, Kempele!

Syötteelle! B-)

Heippa! Terveisiä Pudasjärveltä! Odotellaan Sallan kanssa vaihtobussia Iso-Syötteelle. 

Alkumatka meni hyvin, vaikkakin vähän jänskätti, että löydetäänkö pikavuoropysäkki. Kalliola E, joka on minua lähellä, ei ollut sininen pikavuoropysäkki, joten soitin bussiyhtiölle ja kysyin, missä lähin. Miljoonamonttuun opastettiin, vaan sieltäpä ei löytynyt, mutta onneksi Nesteellä oli, Hintantie P:n pysäkki. Pääasia että päästiin kyytiin. Olin vähällä huolestua, sillä ainoa bussi jolla koko päivänä pääsee, nii olis ollu todella ikävää missata. Onneksi kaikki sujui hyvin ja mää otin tirsat bussissa.

Se olis 50 minuuttia Pudiksesta Syötteelle. Kamat hotelliin ja välinevuokraamon kautta rinteeseen. Sallalla on oma lauta matkassa mutta minä vuokraan. Mun varusteet on varmaan lajia lapset/nuoret, sillä kengänkoko 35. :'D 

Ekaa kertaa snoukkaamaan, uu jeah, vähän jännittää. En ostanut hissilippua, sillä veikkaanpa että oon lastenrinteessä koko sen 2-3h, jonka ennättää lasketella.

Tää on tällainen pienen budjetin reissu. Huomenna lähdetään takas bussilla jo ennen aamukahdeksaa. Kyllä, se on ainoa vuoro Syötteeltä Ouluun. Eipä siinä, loman kannalta! Näkeepä uusia maisemia ja saa tuntumaa lumilautailuun. Pittää laittaa kuvia sopivassa välissä ja kertoa millainen kokemus oli.

Joo... muuten ollut yhä aika väsynyt mutta onneksi Salla ymmärtää. Itseä harmittaa tämä oma olo, vieläpä kun oon luonnostani vastuuntuntoinen ja tarviin niitä kokemuksia että mää pystyn ja mää onnistun, mutta ei se auta. Hetki kerrallaan ja levosta käsin. Mitään ei oo pakko. :)

Jees, Oulussa tosiaan tää viikko hiihtis ja maanantaina mulla jatkuu tosissaan arki, ku työssäoppiminen alkaa Kempeleessä. Aikamoisten muutosten riepoottelemana sitä on oltu, että varmaan siksikin väsyttää, väsymysherkkä ihminen kun olen niinkö tiiättä, miksipä sitä toistelen, mutta ajattelen, että se kasvattaa. Mä kestän. Mä selviän. Mä nautin. 

Mukavaa viikkoa lukijat! Palaillaan! Koitan ol pahast kaatumata. ;)

Iltaporina

Iltaa. Kello on sen verran, että normaalisti oon ollu tässä vaihessa jo hyvän aikaa nukkumassa. 20.20. Istun bussissa. Mulla oli pitkä työpäivä, 8,5h. Oon niin väsyny, että hyvä et jaksoin töistä lähtä kotiin. Piti kirjoittaa oman blogin osoite mutta laitoinki selaimeen sijaiset.fi. Aivot toimii. %) Sillä sivulla tosin kävin äsken hyväksymässä työvuoroni. 

Miksköhä mä etes bloggaan? Ei mulla oo mitään asiaa. Se tunne, ku on niin väsyny, että mieli ei jaksa tuottaa ajatuksia. No jos mä vaikka kerron lähitulevaisuuden suunnitelmistani. 

Huomenna aattelin käyä siellä alakoululla, jossa ehin olla 2 viikkoa marraskuussa työssäoppimassa. Moikkaisin opeja ja ehkä oppilaita ja veisin samalla opehuoneeseen suklaarasian tai kaksi. Jäi kuitenkin hyvä mieli siitä kaksiviikkoisesta. Sitte voisin mennä ex-anopin miehen veljen omistaman ravintolaan syömään vielä kun voin, koska ensi viikolla alkaa se 3 vk sulku. Ja koulutehtäviä. Ja syvärentouttava medical jooga, joka on yksi ihanimmista asioista joita tiedän.

Lauantaina mä vaan oon kotona. Zumbaan, siivoan, katon sarjoja, teen kouluhommia, ehkä jalkahoidon ja sillee. Sunnuntaina ystäväni Harjavallasta tulee tänne mun luo ja on ens viikon perjantaihin asti. Tiistaina me lähetään Syötteelle, jossa ollaan hotellissa yks yö. Toki lasketellaan myös, minä kokeilen lumilautaa, vähän jännittää. Sitte vapaa viikonloppu ja 15.3. pääsen vihdoin sinne työssäoppimaan. 

Tänään muutes ranta oli sen verran sula, että joessa uinti onnistui. :) 

Kolmas päivä toden sanoi

Iltaa. Mulla on iloisia uutisia: onnistuin saamaan uuen työssäoppimispaikan! Olin aiemmin viikolla meilaillu kouluille ja tännään päätin soittaa perrään kysästä, onko saanut meiliäni. 

Kävi niin hyvä säkä, että mun ei tarvi käyä siellä koululla tai ottaa etes Teamsin kautta juttutuokiota, vaan pääsen suoraan aloittamaan. 

Siispä 15.3. koululle Kempeleeseen. :)

Sitte vaa tehhää koulutussopimus, jonka voi allekirjoittaa sähköisesti.

Maaliskuu maata näyttää. Ja tietä uuteen alkuun. Kolmas päivä. Vähän niinku kolmas kerta toden sanoo. Jes! Olin jo viittä vaille laittamassa Tampereen kouluille meiliä, mutta lähikunnasta paikka irtosi. Ihan huippu juttu, saa opintoja eteenpäin! 

Jostain syystä smoothie maistuu tänään erityisen hyvältä. :)