Hei. Kuulumispäivitys ennen nukkumaanmenoa. Ajattelin ensin, että olisin otsikoinut tämänpäiväisen ”20 vuotta sitten”, mutta tänään olen valoisalla mielellä. Ei ole sellainen haikea synkistelyfiilis.
Miten työssäoppiminen?
Aika kempeleläisessä koulussa on kulunut siivillä. Näiden kolmen päivän aikana olen oppinut lähes jokaisen kutosluokkalaisen nimet sekä suunnistamaan valtavan koulun tiloissa eksymättä. Väsymystä uudet tilanteet ja ympäristöt aina aiheuttavat, mutta ajan kuluessa tunne tasoittuu. Olen niin monet kerrat vaihtanut työpaikkaa, että sopeudun nopeasti.
Oon tosissani miettinyt, että ohjaisin luokalle rentoutumis-/tietoisuustaitoharjoituksen. Välillä meno on vilkasta. Oon oikeen ajatellut kokeellisesti tutkia, onko säännöllisellä harjoittelulla vaikutusta keskittymiskykyyn ja sitä kautta työrauhaan. Mulla on kymmenen vuoden kokemus joogasta ja sen myötä meditaatiosta, mindfulnessista ja monenlaisista läsnäoloharjoituksista, joten miksen hyödyntäisi oppimaani työssäni?
Opettaja pidi ideastani: ”Tekis hyvää meille opettajillekin.” Tarvis vaan keksiä jokin, johon 12-vuotiaat lähtevät innolla mukaan. Ei liian abstrakti. Minulta on näitä jumppa-/likkuntaohjeita jopa edellisen koulun What’s App -ryhmässä pyydetty.
Kyllä mää tykkään. Aivan varmasti totun ja kiinnyn, kuten ihmisläheiseen työhön yleensä. Apulaisrehtori puhui jo ekassa puhelussa, ennekö oltiin kertaakaan tavattu, että jatkossa mut voidaan vaikka palkata erityistä tukea tarvitsevan oppilaan henk.koht. avustajaksi. Voi että… töitä on tarjolla enemmän ku ikipäivänä ehtii tehdä, kun laskee mukaan avustajakeikat. Näin se ura urkenee ja maailma aukenee.
Järkevyysperiaate
Aloitin bloggaamisen kello viisi. Samalla kuuntelin uutisia. Huh, oikeastiko tänään 842 uutta koronatartuntaa? Ja 3 kuollutta. Ja sairaalahoidossa tehohoitoineen yli 300 ihmistä. Ne puhuu koko ajan siitä Astra Zenega -rokotteesta. Sillä joitain ihme haittavaikutuksia. Oliko niin, että sulku on tämän kuun loppuun voimassa. Alle 30-vuotiaita jää yhä enenevissä määrin työkyvyttömyyseläkkeelle, yleisin syy mielenterveysongelmat. Pitääkö mun alkaa maailmanparantajaksi ja ehkäistä nuorten syrjäytyminen ja seurannaisongelmat alkamalla ystäväksi ja/tai henk.koht. avustajaksi?
Valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa / valehtelisin jos väittäisin / ettei se kiinnosta mua ollenkaan
Mietin joskus, onko minusta tullut vanha. Kuuntelen Ylen radiouutiset tasatunnein aina kun vain muistan ja voin sekä silloin tällöin puolituntisin Pohjois-Suomen alueuutiset. Saatan avata keittiön kelloradion useita kertoja päivässä ja joskus jopa aamuisin kuunnella samalla, kun teen aamupalaa. Olen tehnyt näin vuoden alusta saakka, kun etäopetus vain jatkui jatkumistaan. Jos korona-/etäajassa jotakin hyvää on, olen alkanut seurata uutisia ja muutenkin erilailla kiinnostua asioista.
Mua ei oo aikoihin kiinnostanut kuunnella musiikkia. Ne samat hitit soitetaan ja kulutetaan puhki kaupallisilla radiokanavilla, ja sitten ne menee tunteisiin, kun sanat oppii tahtomattaan ulkoa, ja sitä kautta vaikuttaa ikävinä pakkoajatuksina, kuten mun kaltaiselle herkälle pohdiskelijalle käy. Siksi kuuntelen nykyisin mieluummin sitä Yle Radio Suomea, koulun opetusvideoita tai Lasten uutisia.
Lisäksi luen koulumuistiinpanoja, koska juuri nyt meillä on tehtävänä oppimispäiväkirjaa Tuen tarpeeseen vastaamisen etäopetuskokonaisuuksista.
Ehkä mulla kuitenkin on jonkinlainen aikustumis- tai varhaiskeski-ikästymiskriisi. Mä myönnän, että otan paineita itsestäni. On aivan hirveä tunne, kun oman olotilan haasteet tiedostaa 24/7, mutta asialle ei voi mitään. Hoen usein täällä blogissani, että olen nolo. Peitän sen tähän järkevyyshabitukseen. Teen joka aamu egonpoisto-harjoituksen, koska en halua olla ihminen, jonka elämä pyörii oman navan ympärillä. Nuorempana olin ja se hävettää. Mua ei kiinnosta juhliminen tai hölynpöly-irtiotot. Liikunta ja nukkuminen ovat mulle irtiotto. Vaadin itseltäni, koska juuri nyt ei saa luovuttaa. Minulla ei ole varaa laittaa elämääni risaiseksi.
Toivon vain, etten sairastu vahvuuteen. Elekee huoliko, en mä itseäni niin piippuun vedä, että mulla napsahtaisi ja tapahtuisi jotain oikeasti vakavaa. Kyllä mä omat rajat tunnen.
Yöuniin vaikuttavat tekijät
Tänään olen liian väsynyt suunnittelemaan ja tekemään muuta kuin tämän postauksen. Yöunet kärsivät, kiitos metelöivien seinänaapurien. Juuri kun ehdin ajatella, että onpas ollut mukavan rauhallista, niin eiköhän mekkalointi alkanut. Kymmenen aikaan pudotin luukusta lapun, jossa pyysin hiljaisuutta. ”Pyydän: Olkaa hiljaa. Täällä yrittää ihmiset oikeasti nukkua!!! ...Jollette halua, että teen isännöitsijälle ilmoituksen.”
En tiedä oliko viestillä vaikutusta, mutta pahin melu laantui. Hetkeä myöhemmin vein lapun: ”Kiitos, että rauhoituitte. Huomioittehan, että talossamme on hiljaisuus klo 22 jälkeen. Yst. terv. naapuri.” Olen koulussa oppinut, että myönteisestä, toivotusta käytöksestä on hyvä antaa välitön palaute. Lopulta viimeinenkin ääntely loppui.
Mym herättää joka yö raapimalla ovea. Toki ymmärrän, että hällä on tylsää, kun kaiket päivät yksin ja haluaisi päästä rappukäytävään, mutta öisin en avaa hälle ovea. Silloin nakkaan hetkeksi parvekkeelle ja päästän takaisin sisälle. Mym lähtee ensi viikon sunnuntaina Peksin luo Tampereelle, josta tulee minun kanssani takaisin Ouluun 5.4. Saapa nähdä onko rauhallisempaa. En mie silti Mymmelille vihainen oo. Ei kissa voi luonteelleen mitään.
20 vuotta sitten
Kerron tähän loppuun vielä, mitä tapahtui 17.3.2001.
Oli sunnuntaiaamu. Olin ollut serkulla yötä. Äiti soitti. ”Olis asiaa, jota ei voi puhelimessa sanoa.” Muistan aina sen hetken, kun äiti seisoi mustat vaatteet päällä serkkuni ovensuussa ja sanoi: ”Mummu on muuttanut taivaaseen.”
Mä aavistin. Mummu sairasti munasarjasyöpää ja oli ollut pitkään sairaalassa. Hän oli äitini äiti, viimeisin isovahempani.
Aloin välittömästi itkeä. Ja vuolaasti. Serkkuni itki myötätunnosta kanssani, vaikkei mummuni hänen mummunsa ollutkaan.
Se oli kymmenvuotiaalle Tuulialle kova paikka. Koskaan, aivan oikeasti koskaan, en ole minkään tai kenenkään kuolemaa itkenyt yhtä paljon. En edes lemmikkieni, muuta kuin kuolinpäivän ajan.
Menin kuitenkin seuraavana päivänä normaalisti kouluun. Muistan vielä illalla hampaita pestessäni, kuinka kurlausääneen sekoittui itkua.
Surin joitakin kuukausia. Asia tuli mieleen silloin tällöin ja saatoin itkeskelläkin, mutten vajonnut suruun. Tiesin jo silloin, että mun on mentävä elämässä eteenpäin. Äiti oli samaa mieltä.
Vaikka tieni murheita tois / enkä paras missään ois / anna elää täyttä elämää.
Mummun kuoleman jälkeen mulla on ollut turvattomuudentunne. Siihen loppui ehjä lapsuus. Rajojani koeteltiin. Jouduin paljon kantamaan ja kestämään. Mummun koti oli aina siisti ja hän oli luotettavin läheinen aikuinen, jota olla saattaa. Vietin aikaa mieluummin hänen kuin omien vanhempieni kanssa. Hän oli ainoa isovanhempani, joka oli elämässäni mukana. Muut olivat menehtyneet ennen syntymääni tai ollessani hyvin pieni.
Mummun kanssa tehtiin monet retket. Ammatiltaan mummu oli mielisairaanhoitaja. Ehkä auttamisen halu on perinnöllinen. Mummu otti usein toisten murheita kantaakseen. Tasan kuusi päivää hänen kuolemansa jälkeen koulumme oppilas jäi Kalkussa junan alle. Äiti sanoi, että mummu olisi varmasti surrut tätä 13-vuotiasta poikaa.
Se oli vaikea kevät, mutta selvisin.
Toki muistan asian joka vuosi, mutta juuri nyt haluan enemmän nukkua kuin itkeä.
Vielä ennen nukkumaanmenoa pidän mummulle hiljaisen hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti