Ookkonä Kalakusta?

 Hei. Luvassa identiteettiavautuminen.

Minä saavuin Tampereen taajamilta / vuosikertateksteillä täytellyiltä aukeemilta / kalkkulaiset bussia odottaa / pienen lähiön yksinäinen kulkija päiväkirjan väliin kirjoittaa

Näillä sanoilla tein Dingon Lähetyssaarnaaja-kappaleen alkusäkeistä omaa senhetkistä elämääni kuvailevan. Olin silloin noin 16-vuotias.

Kuten moni varmasti tietää taikka muistaa, olen kotoisin Kalkusta. Kalkku on Tampereen läntisin lähiö aivan Nokian rajalla. Hyvin pieni paikka. Yhteen aikaan olin sitä mieltä, että tuppukylä.

Olen elänyt monilta osin hyvin tavallista lapsen elämää. Asuin perheeni kanssa noin 12-vuotiaaksi asti kerrostalossa, jonka piha tulvi elämää. Parvekkeelta näki, keitä oli ulkona. Kaverin luo pääsi ovikelloa soittamalla. Ulkona leikittiin keinumattia, pistettä ja milloin mitäkin. Talvisin laskettiin jäämäkeä ja pulkkamäkeä. Ihmisiin tutustui äkkiä ja vastaantulijat oppi tunnistamaan.

Viime aikoina mieleni on vaellellut Kalkun seurakuntatalossa. Olen ymmärtänyt, mistä se johtuu. Seurakuntatalo on varhaisin sosiaalinen kasvuyhteisöni. Siellä kävin avointa päiväkerhoa ja eskarin. Ensimmäinen vertaisryhmä, ensimmäiset ikätoverit. Laulun ja leikin kautta. Kerho toi rutiinia arkeen, vähän kuin aikuisella työpaikka. Myöhemmin olen käynyt seuriksella pyhäkoulussa, ilosanomanilloissa ja muissa sellaisissa. Siellä on järjetetty myös laulu- ja juhlatilaisuuksia, jopa veljeni ristiäiset vuonna 1995.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, opiskelen koulunkäynninohjaajaksi. Muistelen aikoja, jolloin itse olin lapsi. Koska minulla ei ole omia jälkeläisiä, peilaan opintoja itseeni, siihen Tuuliaan, joka otti arjen ensiaskeleet niissä punaisissa kerhotossuissa, sillä punaisella seuriksen lattialla.

Otat ensiaskeleet / varovasti, tunnustellen 

Sitten alkoi koulu. Ei ollut epäilystäkään, että menen Kalkun kouluun. Siellä kävin koko ala-asteen. Valitettavasti elämääni varjosti koulukiusaaminen. Opin jo varhain, miltä tuntuu jäädä yksin ja ulkopuolelle. Kannoin vaikeiden tunteiden taakkaa sisälläni. Sittemmin opin olemaan avoin. Muuten koulussa oli kivaa ja pärjäsin hyvin.

Hän muistaa kuinka koulussa naurettiin / kun hän oli toisenlainen kuin kaikki muut / ja unissaan hän palaa pulpettiin...

Olen viime aikoina matkannut mielessäni lapsuuteen. Opiskelenhan paraikaa haaveammattiini. Ajatus lähti aikanaan omassa huoneessa leikityistä koululeikeistä, joissa minä olin opettaja. Olin noin 11-vuotias, kun mielessä kypsyi ja kirkastui: musta tulee opettaja! Muistan, kun annoin ystävälleni Millalle vanhasta Laskutaito-matikankirjasta tehtäviä, jotka sitten tarkistin.

Vaikka tein haaveeni eteen töitä, elämä meni miten meni. En päässyt OKL:ään ja myöhemmin aikuisiällä minulle iski elämää hankaloittava väsymys. Silloin päätin, että koulunkäynninohjaajan työ riittää.

Olen aina ollut itsenäinen. Ensimmäisiä päiviä lukuun ottamatta kuljin kerho- ja koulumatkat yksin. Vanhempani ovat aina luottaneet minuun. Äiti laittoi minut kuusivuotiaana kulkemaan yksin bussilla Nokialle mummolaan. Paunun bussi kulki Kalkun kautta. Tampereen kaupungin bussilinjoista ykkönen meni Kalkkuun. Taisin olla vasta kolmasluokkalainen, kun aloin kulkea yksin TKL:n bussilla. Kävin siihen aikaan Ahjolassa hiphop-tunneilla. Kalkkulaiset bussia odottaa… juurikin sitä ykköstä. Nykyisin Kalkkuun kulkee bussi numero 17.

Vuodet kuluivat ja siirryin yläasteelle Tesomalle. Halusin tietoisesti eri kouluun kuin valtaosa luokkakavereista. Sukset olivat menneet pahasti ristiin erityisesti luokan tyttöjen kanssa. Olin käynyt 5. ja 6. luokan ajan Tesomajärven koulussa ruotsintunneilla, joten tuttuja kasvoja tuli samalle sekä rinnakkaisluokille. Seiskaluokan alussa olin todella ujo ja yksinäinen, mutta onneksi sain kavereita.

Rohkeus sisälläsi kasvaa, sua kuljettaa. / Saat uuden alun, ansaitun.

Ensikosketus haaveammattiini oli kahden viikon mittainen työelämään tutustuminen eli tet, jonka tein Kalkun koululla. Oli ihanaa olla kouluavustaja ja apuopettaja.

Elämä vei ja maailma laajeni. Se pieni kalkkulaistyttö ei tyytynyt enää Nokiaan ja Tesomaan, vaan lähti opiskelemaan ilmaisutaidon lukioon. Koulumatka piteni, sillä TYK sijaitsee Pyynikillä, lähes Tampereen keskustassa. En ole niitä, jotka saavat vanhemmilta kyydin joka paikkaan, joten olen lähtökohtaisesti aina tullut bussilla kotiin vaikka viimeisillä voimillani.

Tampereen keskustassa oli kaikki mitä olla saattaa. Yläasteen ja lukion kynnyksellä olin tutustunut netissä ensimmäiseen poikaystävääni, joka asui Nivalassa. En oleillut enää toisella puolella Kalkkua, vaan toisella puolella Suomea. Vietin yhä enemmän aikaa poissa kotoa. Ei ihme, että Kalkku alkoi tuntua kaukaiselta paikalta. Aloin vieraantua. Minulla oli kova vimma muuttaa pois.

No tää samainen tyttö varttui, karttui kilometritkin

Muutin 19-vuotiaana pois kotoa. Kävin silti Kalkussa töissä sekä ystävien ja perheeni luona. Siihen ikään mennessä olin matkustellut pitkin Suomea ja saanut ystäviä eri paikkakunnilta. Siispä enää Tampere ei riittänyt, vaan halusin Pohjanmaalle. Opiskelupaikan saaminen Kauhajoen evankelisesta opistosta oli unelmien täyttymys. Vaikka hain alunperin Matkalla opettajaksi -linjalle, olin yhtä tyytyväinen hierojakouluun pääsystä.

Asuin vuosikaudet solukaksiossa Tampereen keskustassa. Kalkku oli enää vain pieni osa elämää. Sieltä oli vuosien saatossa monet ystävät muuttaneet pois. Itselläkin oli haave Ouluun muutosta alkanut itää jo parinkympin korvilla.

Niinpä minä pakkasin kamat ja lokakuussa 2015 jätin taakseni koko Tampereen Kalkkua myöten. Oulussa elämä rakentui niin, että marraskuussa 2017 sain toisen kosketuksen koulunkäynninohjaajan työhön: pääsin puoleksi vuodeksi alakoululle työkokeiluun. Ajatus haaveammatista vahvistui kristallinkirkkaaksi. Tie ei silti ollut suora, vaan väliin mahtui siivoushommia, lähiavustaja-koulutus sekä vuoden mittainen työ henkilökohtaisena avustajana.

Lähdetkö kauas / meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit

Syksyllä 2020 minut valittiin Ammattiopisto Luoville opiskelemaan. Vihdoin pääsin minne halusin! Oulussa kiihtyneen koronavirustilanteen vuoksi opinnot eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukaan. Ehdin olla kaksi viikkoa alakoululla työssäoppimassa, kunnes harjoittelu keskeytyi.

Nyt on kuukausikaudet opiskeltu etänä ja yritetty selvitä, viikko viikolta, päivä kerrallaan. Jotta opinnot etenisivät, aloin kysellä harjoittelupaikkoja muualta. Vihdoin sain paikan Kempeleestä.

Huomenna pääsen takaisin työssäoppimaan. Vaikka väsymys on ollut rajua ja elän elämäni koettelevinta aikaa, olen toiveikas. Mulla olisi vaihtoehto: luovuttaminen. Mutta ei. Mulle jokainen päivä on syy herätä ja elää unelmaa. Vaikeuksista huolimatta olen kiitollinen mahdollisuudesta opiskella. Pääsen monen kuukauden jälkeen tekemään sitä, johon sain ensikosketuksen 14-vuotiaana kalkkulaisena. Omaa tulevaisuutta. Omaa unelmaa.

Kaadut, nouset ylös taas / yhä uudelleen ja ymmärrät sen / pienet kolhut, suuret murheet käsikkäin käy / kanssa riemun, oivallusten suurimpien

Miten tähän on tultu? Kalkusta on aloitettu. Kun vuodet kuljettavat, identiteetti ja persoonallisuus muovautuvat niin, että entinen kotikyläkin on saanut yhden a-kirjaimen lissää. Kalkku on nykyään Kalakku.

Silti, vaikka kuinka olen oululaistunut, olen alunperin Kalkusta. Sieltä mää oon maailmalle ponkassu. Kaikki se eletty elämä, tunteet, kokemukset ja valinnat ovat vaikuttaneet näihin päiviin asti, kantaneet läpi vuosikymmenten, niin, että 30-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalla toteutan samaa unelmaaa kuin 11-vuotiaana leikinomaisesti kalkkulaiskerrostalon lastenhuoneessa.

Ja vaikka joskus vaarallinen / on matka silti ihmeellinen mahdollisuus 

Alakaa ihteä naurattaa tuo Ookkonä Kalakusta. ;D Mikä se sellainen Kalakusi on? Oon kait mää, kallaa ja kusta. Kaikkihan me, paitsi he, jotka eivät syö kalaa.

Tämä on Ookkonä Kalakusta -tarinan ensimmäinen osa. Olen pienestä kylästä, joten asiaa on sen mukaan. ;) Tarinaa olisi vaikka yöhön asti, vaan nyt, vähitellen nukkumaan.

Täältä tullaan huomenna, Kempele!