Moikka ihmiset! Hyvää perjantaita, Matinpäivää, helmikuuta, talvea ja hyvää tätä vuotta - onhan tämä vuoden 2017 ensimmäinen postaukseni.
Halusin pitkästä pitkästä aikaa kirjoittaa blogia ja kertoa kuulumisiani. Jotenkin se luonnistuu minulta kaikkein parhaiten silloin, kun olen junassa. Mitä kyseiseen matkustustapaan tulee, tämä päivä on siitä erityinen, että tasan 10 vuotta sitten, 24.2.2007, kuljin ensimmäisen kerran junalla pitkän matkan yksin. Olin 16-vuotias lukiolainen ja lähdin silloisen poikaystäväni luo. Asuin Tampereella ja matka Ylivieskaan kesti nelisen tuntia. Se oli se klo 12 IC-juna josta myöhemmin tuli vakioni. Sinä päivänä tosin en jäänytkään Ylivieskassa pois. Muutamat tietävät tarinan, mutta kerrottakoon viimeistään tässä kaikille julkisesti miten mun silloin kävi: Juuri h-hetkellä kun olin jäämässä pois, ovi ei auennut siksi, etten hoksannut kuinka se aukeaa. Yritin jostakin punaisesta vivusta epätoivoisesti vääntää, kunnes juna nytkähti liikkeelle. Kävelin hädissäni pitkin junankäytävää kunnes konduktööri tuli vastaan. Sopersin hänelle huoleni jolloin hän kertoi, miten ovi aukeaa: Sitä vihreää nappia painamalla. Voi mua hölmöä! :'D Onni ettei mun tarvinnut ostaa uutta lippua vaikka olin jäänyt junaan (no, vahinkohan se oli), ja onneksi poikaystäväni oli sen verran mukava että haki minut seuraavalta asemalta, joka oli Oulainen. Matkaa näiden asemien välillä on ajallisesti vain 20 minuuttia joten ei mahdoton. Tapauksesta ei olla minua sen koommin muistuteltu, mutta opinpahan kerrasta ja kantapään kautta että kuinka se junan ovi aukeaa. Olipahan ikimuistoinen junamatka.
Tänään, 24.2.2017, sattuu olemaan sopivasti perjantai ja minulla sattuu jälleen asumaan poikaystävä Nivalassa - näin on ollut jo kaksi vuotta. Sain oivan mahdollisuuden tehdä saman kuin vuosikymmen takaperin ja matkustaa Ylivieskaan. Tällä kertaa vain saavuin pohjoisen suunnalta, asunhan nykyään Oulussa. Matkakin on lyhentynyt ruhtinaallisesti, kun tunnin vain se kestää. Olin ostanut lipun jo kauan sitten ja sopinut Teron kanssa saapumisestani. Tänäänkin matkustin Ylivieskaan ja osasin sentään jäädä oikealla asemalla pois. ;-) Matkani jatkuu tästä kuitenkin vielä, sillä olen ostanut jatkoyhteyden Haapajärvelle. Istun nyt taajamajunassa, joka lähtee aivan näillä näppäimillä. Ylläri että myöhässä, sillä odotti etelästä saapuvaa junaa joka viivästyi huolella aikataulusta. No, kerroin jo Terolle että suapi orotella. Eipä tuo minuakaan haitannut odotella vaikka vaihtoaika on reilun tunnin, sillä Ykan asemarakennuksessa on lämpimät sisätilat ja vielä ilmainen vessa, kuinka luksusta! Ei sillä että mun olisi tarvinnut käydä siellä mutta kunhan mainitsin. :-D Ylivieska on Nivalasta katsottuna lähin asema, jolla pitkän matkan junat pysähtyvät. Toki Tero olisi mut tullut hakemaan jo sieltä, mutta tämäpäiväinen oli laskettu sen varaan, että hän olisi päässyt töistä myöhään illalla ja olisin mennyt Haapajärvelle anoppilaan odottelemaan. Vaan eipähän enää ole samassa firmassa töissä ja ilta vapaa, joten sama se mistä hakeepi minut hän. Koska olin jo maksanut lipusta Hpj:lle asti, halusin myös nauttia lystistä koko rahan edestä. Terollekin lyhyempi matka ajaa, sillä Hpj hänen kotoaan vain alle 20km toisin kuin Yka, jonne lähemmäs 50km. Olisin mä Nivalassakin voinut jäädä kuten joskus olen tehnyt, mutta mennään niin pitkälle kuin junalippu sallii.
10 vuotta kiskojen päällä on opettanut paljon. Olen saanut itsevarmuutta, yleissivistystä, avarakatseisuutta, unohtumattomia elämyksiä ja jopa uusia tuttavuuksia. Rakastan erityisesti junalla matkustamista ja kyllä vain, kotimaan matkailu avartaa. Vaikka Valtion Rautateiden myöhästelyt ynnä muut haasteet tiedetään, ilman Suomen puisevan ihanaa rataverkostoa olisin tuskin milloinkaan päässyt määränpäähäni ja tullut siksi Pohjanmaata ja kotimaan luonnon kauneutta rakastavaksi ihmiseksi, joka olen ollut jo kymmenen vuotta. Aivan tasan.
Loppuun haluan häpeämättä sanoa: Kiitos VR että olet olemassa. <3
