Puoli vuotta

Moikka. On jälleen perjantai, 23. päivä, aivan kuten puoli vuotta sitten. Olin silloin viimeistä päivää töissä Oulunsalossa. Kirjoitin sekä kyseisestä että viiden vuoden takaisesta päivästä. Tänään siitäkin on viisi ja puoli vuotta. Tässä otteita: 

Perjantai ja muuttopäivä. 23.10.2015. 

Herään aamuvarhain pakkaamaan viimeisiä muuttotavaroita. Selviinkö mä, selviinkö mä? Nyt ei saa romahtaa, vaikka kuinka väsyttää. "Taistele Tuulia!" 

Se oli elämäni rankin päivä. Mut hyvän tähen: Mä selvisin!

23.10.2020. Viimeinen työpäivä. Luen omalle asiakkaalle Maukkaa ja Väykkää. Kirjan viimeinen luku on Alku ja loppu. Liikutun, mutten vielä itke. Teksti on herkkää ja kaunista. Vähän kuin oman työtaipaleeni alku ja loppu. Haikeus ei jää sisälleni, vaan ryhdistäydyn heti.

23 on vaikea luku ja tänään on kaheskolmas päivä. Mutta, mä selviän, mä tiedän sen. Aivan kuin viisi vuotta sitten.

Täältä tullaan opinnot!

Puoli vuotta on kulunut. Opinnot alkoivat, samoin kaikki muutokset. Mitä kaikkea väliin on mahtunut: ihmissuhdehaasteet, kolmekymppiset, koronarajoitukset, opintolaina, hatkat IRC-Galleriasta, uusia tavaroita, uusia ihmisiä töiden kautta, vanhoista tavaroista luopumista, keikkatöitä ja paluu työssäoppimaan, joskin eri paikkaan. Elämäni pahinta väsymystä, kahta kauheammin kuin vuonna 2014. Pistäähän se miettimään.

Kaipaan aikoja, jolloin kaikki oli hyvin. Tekisin mitä vain, että pääsisin taaksepäin, edes puoli vuotta. Jos olisin aavistanut miten vointini romahtaa, olisin siirtänyt koulun aloitusta. Olisin jäänyt avustajan töihin Oulunsaloon. Miksei vaisto varoittanut. Mikseivät hälytyskellot soineet? 

Tiedän: jossittelu ei auta. Takaisin ei pääse. En tiedä mitä oisin voinut tehdä toisin. En voinut mä aavistaa... Nyt ollaan siinä pisteessä, että opinnot eivät etene. Halua olisi mutta toimintakykyä ei. Väsymys ja outo olo ovat ottaneet vallan. Sama mystinen tunnottomuus riivaa.

Kävin tänään verikokeissa. Tulokset tulivatkin muutamassa tunnissa. Ei missään mitään poikkeavaa, kuten arvelin. Soitin opiskeluterveydenhuoltoon. Lääkärin pitäisi soittaa tiistaina. Mää aivan oikeasti järkkään itselleni sen sairasloman. Tässä ei oo vaihtoehtoja. Jos yritän sinnillä ja puoliväkisin, käy vielä huonosti. Suojelen itseäni ja muita, kun liikun mahdollisimman vähän missään. Lähinnä aamuaikaan kaikki pakollinen. Se on sitä minimiselviytymistä.

Katsoin Kelan sivuilta, että sairaspäivärahaa ja opintotukea ei voi saaha sammaan aikaan. Mulla on rahat tosi vähissä. Haluaisin tehdä avustajan keikkatöitä, mutta koska pelkkä kotiaskareista suoriutuminen on hankalaa, töissä olisi vielä piinaavampaa. Pidän silti omaa toimintakykyä yllä viimeiseen asti. Harrastan liikuntaa, olen yhteydessä ystäviin, bloggailen, hoidan talouttani ja Mymmeliä. Tänään kävin salilla ja pesin kotona ikkunan, ehkä huomenna viimeistelen. Jostakin ne onnistumisen tunteet on revittävä. En anna periksi!

Koettelemus kovenee, mut mä en lakkaa treenaamasta!

Olivatko nämä kaikki muutokset kerta kaikkiaan liikaa?  Ehkä loppuvuodesta totean kuin Haloo Helsingin kappaleessa Joulun kanssas jaan: Tämä vuosi joitain suosi enemmän.  

Onneksi mulla ootte te, ihana ystävät. En tiedä mitä tekisin ilman teitä. En käsitä miten ootta jaksaneet. Itse olen lopunlopunloppu. Minulle tämä on todella kova paikka. Tekisi mieli pyytää anteeksi, ettei minusta ole nyt juuri mihinkään, mutta mitä suotta pahoitella asiaa, jolle ei voi yhtikäs mitään. En mä tätä itselleni tilannut. Oon joutunut nöyrtymään elämän edessä. Kiitos on se sana, jota lausun avunantajille päivittäin. Iso kiitos teille ystävät! <3  

Muistelen, miten viimeksi selvisin. Ihmeparannusta ei ole. Ainoa lääke on aika. Kyllä se elämänilo sieltä palaa ja asiat järjestyvät, jotenkin. Vaikka se hyvä, jota olisi tarjolla, on juuri nyt saavuttamattomissa (koulu, työssäoppiminen, työt ym.), sen aika koittaa vielä. 

En tiedä, miten käytän mahdollisen saikkuni. Tuskin olen koko aikaa Oulussa. Tarvitsen tukea mutta haluan olla yksinkin. Ehkä lähdetään Mymmelin kanssa jonnekin.

Perjantai, 23. päivä. Elän elämäni todennäköisesti vaikeinta aikaa.  23. päivä. Ikä 23, kun kaikki alkoi. Sitä yrittää löytää merkityksiä, sukeltaa elettyyn elämään. Seitsemän vuoden sykli, niinkö elämä kiertää ja maailma makaa? Ei se 30 näköjään ole yhtään sen helpompi, päinvastoin. Onneksi on kokemus, johon voi peilata. Lohtua tuo tieto siitä, että asiat kääntyvät parahin päin.

Rankkaa on ollut ennenkin, sitä ei käy kiistäminen. 

Hoen aivan kuin puoli (ja viisi ja puoli) vuotta sitten: 

Sä selviät, Tuulia. Muista se.

  

Loppuviikko peruttu

Moikka. Kello on melkein viisi - tai nyt jo yli viisi - ja mä oon ollu kotona n. 13.30 asti. Ulkona kävin välissä kyllä.

Olotilan osalta ei mene yhtään sen paremmin kuin viimeksikään- päinvastoin. Koko ajan menee  hullummaksi ja oudommaksi. Elämä on epätodellista. Sanokaa, että tämä on vain jokin painajainen.

Kävin aamulla akuuttivastaanotossa kysymässä sairaslomasta. Oltiin sitä mieltä, että odota ne verikoetulokset ja ole sitten yhteydessä. 

Mulla piti olla huomenna ja ylihuomenna draamailmaisua (valinnaisaine), mutta opettaja oli sitä mieltä, että siinä vaaditaan niin paljon heittäytymistä, että olis kiusallista, jos vain seuraisin enkä osallistuis. Harmittaa todella paljon, että ainutkertainen tilaisuus menee ohi. :( Mutta, en mä siitä täysillä nauttisi, vaikka menisinkin. Juuri nyt mukavatkaan asiat ei tunnu mukavilta. Kesällä tai syksyllä voin sitten ottaa jonkin muun valinnaisaineen/-aineet, jos nyt vielä tuota koulua pystyn jatkamaan.

En ole masentunut eikä mulla ole burnoutia. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että olo on mennyt niin kummalliseksi (väsymys ja tunnottomuus), että tavallisetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Paljon oon tehnyt ja tsempannut, mutta seuraava päivä ei tee vointia helpommaksi. Tästä ei kukaan toinen ihminen voi mua pelastaa. Se on vain itse tiedostettava missä mennään ja elettävä sen mukaan. 

En halua huolestuttaa ketään näillä teksteilläni. Kaikki on muuten jees, täällä Tuirassa me Mymmelin kanssa asustellaan, kevät tulee, linnut laulaa ja jopa rajoituksia puretaan. Aamu alkaa Oulujoella, aina vain, niin kauan kuin jalat kantavat. Ruokaa laitan, hoidan talouteni, joogaan ja syön kuten ennenkin. :) Terveellisten valintojen vaste ei vain ole sama kuin ennen: joo, hyvä olo tulee, mutta tunnottomuus vie tunnon. Kyllä mä silti euforiaa koen, erityisesti iltaisin, kun pääsee nukkumaan. Olo on rento, sillä keho ei jaksa jännittää.  

Mieli taistelee itsesyytöksiä vastaan: Miksi mun piti jättää työt Oulunsalossa ja lähtä opiskelemaan? Mikä kauhea vimma mulla oli? Oishan mun pitänyt tajuta, että tässä käy näin. Että musta ei ole tähän. Ei tällä ololla. Olenko tyhmä, kun varasin ajan verikokeeseen vasta perjantaille enkä yhtään aiemmin? Nyt olo vain heikkenee, työkyky katoaa ja ajatukset putoilevat päästä.

Armollinen mieli tulee vastaan: olotiloja ei voi ennustaa. Tätä en valinnut. Kyse ei ole laiskuudesta tai motivaation puutteesta, vaan todellisesta väsymyksestä, jolle ei löydy syytä. Kyllä kaikki vielä järjestyy. 

Loppuviikosta mulla ei ole mitään. Verikokeessa käyminen perjantaiaamuna. Lauantaina saatetaan lähtä Mymmelin kanssa Kaukovainiolle ystävän luo. Niin tai näin, verikoe on viimeinen oljenkorteni. En rupea tutkituttamaan enempää. Siin kahotaa rauta, ferritiini, perusverenkuva, kilpirauhanen ja mitä kaikkea, muistaski vielä. Tulokset tulee ens viikolla. Nyt on oltava vain kärsivällinen, aivan kuten silloin. Asioita ei voi nopeuttaa. 

Enpä olisi arvannut, että joudun oloni takia näin lujille, vaikeiden valintojen eteen. Kai mä jotakin tästä bloggaamisesta saan, kun jaksan kuitenkin tänne aina kertoa missä mennään. :'D

Jees. Mie rupian etäjoogaamaan. Sitä jaksan uupuneenakin. Ihmisten ilmoille en halua. Paras lääke on olla täydellisessä rauhassa, omissa oloissa. Levätä vain. Vaikka mitä tapahtuisi ja joutuisin luovuttamaan koulun osalta, elämä kantaa, tiedän sen. :)

 tutkituttamaan enempää. tutkituttamaan enempää. Ei välttämättä löydy mitää

Viimesillä voimilla

Hei. Viikonloppu on ollut keväisen kaunis, lämpöä ja auringonpaistetta riittänyt. Kaikkialla missä olen ollut, on ollut todella rauhallinen.

Silti tuntuu, että olo menee aina vain heikommaksi. Mulla ei ole voimia mihinkään. Tavalliset kotiaskareetkaan ei luista. Perjantaina valvoin myöhempään ja sain sinnillä pestyä keittiön ikkunan ja imuroitua kämpän. Eilen olin töissä 14-21. Koko päivä keittiö-/oleskelutiloissa. Olisin ehtinyt vaikka ja mitä, omia juttuja tehdä, jos poweria olis, vaan se on todella vähissä.

Tänään jaksoin nähdä ystävääni, käydä hänen kanssaan seurakunnan tilaisuudessa ja poiketa vielä Kaketsulla.

Kaiken huomion vie selviytyminen. Mieleen hiipii yhä vahvemmin ajatus: joudunko jäämään sairaslomalle? Meen perjantaina verikokeisiin. Siellä mitataan mm. hemoglobiini ja ferritiini. Oiski helppoa, jos syy voimattomuteen löytyisi esim. rauta-arvoista. Tuloksil kestää noin viikko. Jos ei löydy mitään, hyväksyn sen. Siinä tapauksessa varmaan jään kotiin, hoidan pakolliset asiat, latailen akkuja ja mietin koulun jatkamista syksyllä uudestaan. Oon niin koville joutunu, että elämää kestän kyllä, vaikka haaveet ei toteutuisikaan.

Vai riittääkö sinni, tsemppi ja tahdonvoima? Riittääkö? Kysyn vaan. 

Elämäni rankin vuosi sitten vuoden 2014.

Ens viikko. Tahdonvoimalla. Sitä löytyy aina jostain, kummasti vaan, vaikka väkisin.

Nyt luovutan tältä päivältä. Kello ei ole kuuttakaan, mutta haluan nukkumaan.

Puolessa välissä huhtikuuta

Hei. Viiestoista päivä. Kevät on mennyt vauhdilla. 

Eilinen ja toissapäivä olivat toistensa vastakohdat. Tiistai oli kauhea, väsytti hulluna. Jaksoin lähipäivän, minkä jälkeen jäin vielä juttelemaan opettajan kanssa. Hän onneksi ymmärtää tilanteen.

Eilinen oli hyvä päivä. Aurinkoa, oppitunneilla avustamista, uuden oppimista, uusia havaintoja. Salia ja kehonhuoltoa. Kotona vähän koulutehtäviä.

Viime yö ei ollut paras, tänään on semi-olotila. Mä ajattelen silti, että koulu on mulle henkireikä. Myös työssäoppiminen. Syy jaksaa.

Lauantaille on vaihteeksi töitä! Jospa se talous tästä myös lähtisi kohenemaan. 

Ei tässä loppujen lopuksi umpikujassa olla. Ulospääsy on, aivan varmasti. Ei pariakaan kuukautta ja kesä häämöttää. 

Kyllä mä jaksan, mä oon päättäny sen.

P.s. Tilasin Intersportin verkkokaupasta kevätkengät. Vähän mietin onko liian punainen väri nauhoissa, mutta onneksi ei kirkuvanpunainen. Ne on vaan kengät. Hyvät jalkaan. 

En tiiä natsaako ihan turkoosin kaa tuo punainen, mut eiköhän näihin totu. :)

Hetken vielä kerään voimia, jään bussista ja meen koululle. Ajatus lauantain paikallisista töistä piristää. :) Ja on tuo ihana koulu. Syy jaksaa. :)

Umpikujassa

Hei. Lepäsin loppuviikon, mutta tilanne ei oo edelleenkään hyvä.

Oon ihan tuhottoman väsyny edelleen. Tänään olin työssäoppimassa mutta kävin totaalisen hitaalla. Tää väsymys on menny aivan hirveän pahaksi, syystä jota en tiedä. Huomenna päästään koululle, jossa on lähiopetusta 8-12. Aiheena tukiviittomat. Ei sillä, mukava nähä koulukavereita livenä sitten noin viiden kuukauden.

Miks umpikuja? Talous. Kelasta kerrottiin, että saan nostaa seuraavan opintolainan 1.8.2021. En mitenkään tuu selviämään 1000€:lla siihen saakka. Mun on alettava töihin. Avustajakeikkoja periaatteessa voisin jatkaa, sillä työssäoppiminen on nelituntinen. Harmi, että tulevan viikonlopun keikat ehtivät mennä.

Ehkä tästä on ulospääsy. On, mä tiedän sen, vaikka tilanne nyt näyttää toivottomalta. Pitäiskö keskeyttää koulu, tehdä töitä ja jatkaa syksyllä, jolloin talous (ja ehkä vointi) olis himpun verran parempi? Vai ihan sinnillä tehdä töitä ja käydä työssäoppimassa? Teoriaa ei onneksi paljon tälle kevättä ole, pari tehtävää ja näyttö.

Just nyt en vaan jaksaaaaa... ajatellaenkä yhtikäs mitään... hetken romahdin kotiin päästyäni, mutta tiiän, että ei auta itku markkinoilla. Kello ei oo etes kuutta ja haluun nukkuun. Varmaan yölläkin kelaan näitä asioita, mut nyt on luovutettava tältä päivältä tai muuten ei tuu mitään.

Aivan hirveä vuosi kaikessa epätodellisuudessaan. Mut mä oon selviytyjätyyppiä. Tästäkin suosta noustaan. Ei hengenhätää. 

Lepoa, lepoa

 Hei. Kerroin koulussa väsymyksestäni. Nyt tilanne on se, että oon oikeasti uupunut. 

Pari ekaa tuntia jaksoin olla, mutta sovimme, että lepään loppuviikon ja katson sitten maanantaina uuelleen.

Loppuviikon suunnitelma: nukkuminen. Nukun pään selväksi ja mietin sitten ratkaisuja. Juuri nyt en jaksa yhtikäs mitään. Haluan vain nukkua.

En halua näillä teksteilläni huolestuttaa ketään. Miksi väsymys on rajua, sitä en tiedä (enkä juuri tänään jaksa ajatella), mutta ainakin kuuntelen itseäni ja teen sen mitä keho vaatii.

Kaikki voitava on tehty, enempää ei tarvitse selitellä. Halusin vain tämän teille kertua. Minimiresursseilla mennään, mutta hengissä ollaan. 

Mulla piti olla kampaaja viime viikolla mutta olin erehtynyt päivästä joten se oli tänään. Kuvan sentään jaksoin ottaa.

Nukuin tunnin päikkärit kotiin päästyäni. Tosissaan nukahin ja ku kello soitti, olo oli just niin tokkurainen kuin voi olla. Hiukset jaksoin silti laitattaa ja kaupassakin käyä.

Toki se mieltä piristää että on kuontalo kunnossa.

Saa mulle viestiä laittaa, mutta mieluummin otan sitten itse yhteyttä, kun taas voimat riittävät. Nyt joogaan hetken ja käyn unten maille.

Miten muuten meni Mansessa?

Moikka. Oon Tampereelta tulossa ja istun junassa paluumatkalla. Mymmeli makaa rauhallisena kantokopassaan. Tässä kirjoittelin ja julkaisin edellisen tekstin ja laittelen tätä seuraavaa.

Pääsiäinen sujui oikein rauhallisesti. Otin tämän loman levon kannalta. Torstaina tulin porukoille enkä tehnyt mitään erikoista, mitä nyt joogasin ja kävin pienellä kävelyllä. Pitkäperjantainkin olin kokonaan Kalkussa, aamu-uintia lukuun ottamatta.

Kuten Oulussa, myös Tampereella kävin joka päivä uimassa. Löysin hyvän uintipaikan, ainoan, josta pääsee veteen: Tohlopin talviuintipaikka. Perjantaiaamuna Peksi haki mut porukoilta kaverinsa autolla. Saarenkärjessä oli vielä jäät, samoin Tohlopin Nahkatehtaankadun puolella. Lopulta hoksasimme ajaa Tohlopinkadun puolelta. Minulla kun ei avainta uimakoppiin ole, vaihdoin vaatteet ulkona. Onpa tuohon totuttu kovemmillakin pakkasilla. Aa että se virkisti! Mukava paikka ja oikein hyvä ranta. Lauantaista lähtien huristelin joka päivä Bemarilla ihan vain saadakseni virkistyksen.

Toholopin talaviuintipaikka 

<3

Lauantai oli mukava päivä. Silloin meillä oli enemmänkin porukkaa. Antti tuli kylään, kuten myös Peksi, Mymmeli ja Miska. Äiti hääräsi ja laittoi tarjolle ruokaa. Syötiin saman pöydän ääressä ja juteltiin. Mymmelillekin tarjottiin lammasta, joskin märkäruuan muodossa. Kateltiin vanhoja valokuvia. Kävin Peksin kanssa iltakävelyllä. Talsittiin pitkin Kalkkua. Esittelin hälle lapsuudenaikaisia paikkoja: vanhat kotipihat, koulu ja kaikkea mitä vastaan tuli. Olen käynyt läpi identiteettiäni, ihan jo opiskelujenkin puolesta. Oli mukavaa vähän muistella. Illalla saunoin ja menin Peksille yöksi.

Ookkonä Kalakusta? :'D Oon ja tässä seistä tapitan. 

Kävelyllä Kalkun Kehätiellä. Peksin äiti on neulonu nämä paijat. Islantilaiset villapaidat on nyt kuuminta muotia.

Sunnuntaina levättiin pitkään ja käytiin Linnainmaalla serkun luona kylässä. Illemmalla tehtiin vielä Bemarilla reissu Tohloppiin ja poikettiin Tesoman uuessa S-Marketissa. Tännään mie oon uinnin jälkeen oikeastaan vaan pakannu tavaroita ja matkustanut. Tässä kirjoittelen ennen kuin arki jatkuu huomenna taas.

On mulla sentäs hyvät evväät.

Toivottavasti teillä muillakin oli rauhallinen pääsiäinen. Hyvä tulevaa viikkoa. Koitetaan itse kukin jaksaa.

Tekstiä uupuneimmillani

Vointi mietityttää enemmän kuin koskaan

Pääsiäinen oli mukava, mutta olojen kannalta kirjaimellisesti Via Dolorosa.

Mun väsymystila on pahentunut, aivan oikeasti. En oo varmaan ikinä ollu näin väsynyt kuin nyt. Tiedän, että saatte lukea samat liirumlaarumit moneen kertaan, mutta saa kait sitä avautua.

Tuntuu tosi pahalta. Tää on elämäni kovin paikka: elää oudon olon kanssa. Katsoa, kuinka muut nauttivat elämästä, kuinka heillä on tunto, he jaksavat, heillä on halu vaikuttaa. Vaikeat tunteet puskevat väistämättä: Mä haluaisin, mutta mä en jaksa. Tekisin mitä vain, että tätä ei olisi. Pahinta on, että väsymyksen takia ei saa olla poissa töistä.

Menen huomenna lääkäriin. Opiskelijoille kuuluu maksuton terveydenhuolto, onneksi. Kysyn, olisiko CFS:n diagnosointi aiheellista tässä vaiheessa. Entä verikokeet? Niistä tosin ei ole selvinnyt mitään poikkeavaa tähänkään mennessä.

Tuntuu, että käyn läpi samaa kuin seitsemän vuotta sitten, kun tämä kaikki alkoi. Selostin oireitani. Huomio oli koko ajan omissa olotiloissa. Kaikki mitä ihmiset puhui, meni ohi. Luonnostani olin niin väsynyt, etten ois jaksanut tehdä yhtään mitään. Kaikki tapahtui tahdonvoimalla. Tein asiat rutiinilla. Väsymyksen lisäksi minua vaivasi tunnottomuus. Samaa on jatkunut noin marraskuun 2020 puolivälistä asti. Kulkeeko elämä oikeasti seitsemän vuoden sykleissä?

Oireet ovat samat kuin silloin:

-väsymys, joka ei taltu levossa

-olo on epätodellinen

-tavallisetkin asiat vaativat valtavasti ponnisteluja, esim. viestin lähettäminen

-keskittyminen on todella vaikeaa; mukaviinkaan asioihin ei saa kontaktia

-tunnottomuus: en tunne olevani kehossani, vähän kuin kehoa ei olisi ollenkaan

-huono lähimuisti ja tarkkaavaisuus

-huono stressinsietokyky

-vaikeus tehdä päätöksiä

-hitaalla käyminen, jumittuminen, aivosumu (väsymys lukitsee paikoilleen)

Väsymys ei tunnu vain univajeen kaltaisena kipuna päässä ja heikkouksina jäsenissä, vaan se on porautunut syvälle: ihan jo pelkkä ajatteleminen uuvuttaa. Ei voi oikein olla mitään mieltä mistään, koska on tunnoton, niin mikään ei tunnu. En ole omassa kehossani, ei edes omassa päässäni. Jopa ajattelu ja puhuminen väsyttävät. Oman toiminnan ohjaaminen on vaikeaa. Saati kun pitäisi ohjata toisia.

Yritän kaikin keinoin muistella, miten selvisin silloin. Olin saikulla vajaa pari kuukautta. Syy olotilan muuttumiseen ei koskaan selvinnyt. Sattui, kun tätä väitettiin masennukseksi. Jos tämä olisi mielenterveydellistä, olisinko maksanut satoja euroja tutkimuksista? Tai ylipäätään lähtenyt selvittämään asiaa? Lakkasin käymästä lääkärissä. Syksyllä irtisanouduin työstäni, koska en enää jaksanut. Aloitin avantouinnin. Tein satunnaisesti siivouskeikkoja. Kaikesta huolimatta nautin kesästä. Ja elämästä yleensä. Tosin ajattelin, että minusta ei enää koskaan ole opiskelemaan.

Kuitenkin vuodet kului ja päätin, että elämä jatkuu. Harrastin paljon liikuntaa. Välissä muutin Ouluun, seurustelin, sain töitä ja ystäviä ja –vastoin omia luulojani – pystyin jopa opiskelemaan hyvällä menestyksellä. Mulla meni niin hyvin, että minut valittiin opiskelemaan Luoville koulunkäynninohjaajaksi.

Elän todella terveellistä ja säännöllistä elämää enkä keksi mitään syytä, miksi vointini on heikentynyt. En ole sairastellut, en edes vilustunut. Kaikki keinot on kokeiltu. En keksi mitään syytä.

Mitä teen tuon koulun kanssa?

Lokakuu 2020. Koulu alkoi hyvin. Jee, vihdoin haaveammattiin. Olotilojen kanssa ollaan jo sinut. Ensimmäiset kolme viikkoa lähiopetusta, ei siinä mittään. Työssäoppimispaikat olivat kiven alla, mutta silti pääsin. Kaksi viikkoa ehdin olla. Muistan kyllä, että jo silloin oli vaikeaa jaksaa: sijainen, ei selvyyttä työtehtävistä, kaikki uutta. Alunperin meidän piti tehdä ensimmäinen näyttö ja ehkä toinenkin jo helmikuuhun mennessä.

Kaikki meni uusiksi. Korona levisi Oulussa ja harjoittelu keskeytyi pitkiksi ajoiksi. Jälkeenpäin ajateltuna: jos olisin tiennyt, mihin tämä johtaa, olisin jäänyt töihin sinne Oulunsaloon ja hakeutunut opiskelemaan vasta myöhemmin. Huonoin mahdollinen aika aloittaa opiskelu.

Aloin tehdä avustajakeikkoja. Se oli taloudellinen turvani ja pelastukseni, sillä mihin opintotuki ja -laina olisivat riittäneet, varsinkin kun tarvitsin uuden läppärin? Oppitunnit käytiin Teamsissa ja tein vain ne tehtävät, joita kulloinkin annettiin tehtäväksi. Jaksoin kuitenkin kysyä työssäoppimispaikkoja lähikunnista. Kempeleeseen päädyin. Koulu on alkanut tulla tutuksi ja päivät menevät nopeasti. Silti tuntuu, etten etene opinnoissani.

Miksi aiemmat harjoittelut ovat sitten tuntuneet mukavilta: työkokeilu ja työssäoppimiset? Onko syy yksinkertaisesti se, että silloin ei ollut koronaa. Ei minua henkilökohtaisesti pelota sairastua. Se on se sosiaalinen paine. Liikaa säädöksiä ja ohjeistuksia. Maailma ei ole normaali. Oon ennenkin elänyt muutosten keskellä ja kestänyt yllättävän paljon, mutta jokin tässä on liikaa. Opinnot suhteessa yhteiskunnan tilanteeseen ja vaatimuksiin.

Heikoimpina hetkinä mietin aivan oikeasti, että joudunko lopettamaan koulun. Jo pelkät aamulähdöt ja matkustaminen ottavat voimille. Saatika kun pitäisi jaksaa ohjata oppilaita. Ajatuksia olisi, muttei voimia toteuttaa ohjausta.

Näidenkö piti olla elämän parhaita vuosia? Vuosia, kun haaveet toteutuvat ja kaikki on uutta ja kivaa. Kuljen käytävillä kuin aave. Kukaan ei tunne mua, ei tiedä mitä käyn läpi. Esitän reipasta. Henkilökunnasta muutamalle olen kertonut, mutta oppilaiden ei kuulu tietää.

Joudunko vain hyväksymään sen, että tämä olotila on ja pysyy ja sen ehdoilla mennään? Onko työ vain selviämistä päivästä toiseen? Tuleeko musta koskaan koulunkäynninohjaajaa?

Elämä maskin takana. (Tosin kokeilin visiiriä, hengittäähän se paremmin.) Missä happi? Missä yhteiset hetket? Missä kaikki hyvä entinen?

Mä en todellakaan haluaisi luovuttaa. Kaksi kuukautta pitäisi jaksaa. Tarmokkaina hetkinä mietin, että mää teen ainakin ekan näytön ja käytän kaikki paukkuni siihen, vaikka se olis mun viimeinen teko. Jätän pois kaiken muun minkä voin. Onko musta siihen? Tietenkin jos aivan mahdottomaksi menee eikä olo muutu, keskeytän opinnot ja lepään loppukevään. Jos valmistuminen venähtää niin sitten venähtää.

Mitä seuraavaksi?

Tulevat viikot näyttävät, mihin olotila tästä kehittyy. En haluais ajatella olevani häviäjä, jos joudun keskeyttämään opinnot. Tarkoitus olis valmistua lokakuussa 2021. Mieleen hiipii ajatus: ei näytä hyvältä CV:ssä, voi anteeks ny ku mulla on tämä väsymys… Eihän se ketään haittais, tiedän moniakin joilla on venynyt tyyliin kymmenellä vuodella. Omaan tahtiin, eikös niin.

Odotan kauhulla jokaista seuraavaa päivää. Joskus yöllä kun herään, mietin kauanko on aikaa levätä ennen kuin joutuu kampeamaan sängystä ja aloittamaan aamurutiinit.

Miksi kävi näin? Mikä mut taas uuvutti? Miksi mun keho ajautui tällaiseen tilaan?

Oon viime aikoina pyydellyt ihmisiltä anteeksi ja kiitellyt myös, että jaksaa. Väsymys vetää heikoksi. Ylimääräisiä ongelmia ei kestä. Moni sanoo, että ei sun tarvi oloasi anteeks pyyellä. Toiset sanoo, ettei ois huomannu mittään ellen ois sanonu. Eihän tää muilta oo pois. Itseä vaan kiusaa valtavasti. Kiitän siitä, että ootta jaksanu mua ja näitä mun vuodatuksia. Millä saisin itseni uskomaan, ettei mun tarvihe pyyellä anteeksi. Olo ei ole itse aiheutettu.

Peksille erityiskiitos, että on jaksanut tukea ja kannatella heikkoina hetkinä.

Joka ilta kun laitan nukkumaan, mietin, tuoko seuraava päivä helpotusta. Odotan taas menkkojen alkua. Oon puhunut hormoneista ja niiden vaikutuksesta oloon. En tosiaan tiiä mikä on. Mutta, ei mulla muuten hätää ole.

Just nyt on vaikeaa, mutta esimerkiksi viikon, kuukauden tai puolen vuoden päästä tilanne on taatusti eri. Ollaan toiveikkaita. Ei ihmistä voi mihinkään väkisin pakottaa. Jos ei koulu ala sujua nyt, sitten levätään ja koitetaan myöhemmin uudestaan.

 Terveydentilan ehdoilla mennään.

Maaliskuun visuaalinen data

Huhhuh, huhtikuu

Heipä hei. Terveisiä junasta. Pohjanmaalla Jepuan kohdalla. En hoksannu kahtoa joko Powerpark meni.

Maski on, vaan ilmaakin on saatava.

Joo. Se on huhtikuun eka päivä, kiirastorstai ja aprilli. Tänään oon tosi uupunut. En keksi yhtäkään pilaa. Ei kiinnosta. Pitäkää pränkkinne. x)

Oon niin kuormittunu kun ihminen olla ja osaa. Onneksi juuri nyt saan elää levosta käsin. Juna, kirjoittaminen ja aakea laakea Pohjanmaa molemmin puolin, se on sielulle lepoa. Ja aurinko paistaa. 

Tuluviihan tuo.

Tein matkan aikana kaksi oivallusta: 1. Mulla on kiire muuttumaan. 2. Jo tulvii Pohjanmaa. Miten tuota muuttumiskiirettä lähtis avaamaan... Kun mietin, onko mulla juuri nyt elämässä johonkin hoppu: haluan pois tästä olosta. Voisin nukkua vaan koko ajan. Mut just nyt voimat riittää vain tähän bloggaamiseen. Ja porukoille raahautumiseen. Mutta Pohjanmaa, hyvänen aika se tuluvii. Kevät on saapunut.

Parisen tuntia matkaa jälellä. Niin hitaasti kuin voi, niin rauhallisesti kuin osaan, laitan kuvia maaliskuulta. Ja videoitakin, jos onnistun.

Oon pahoillani, jos en oo jaksanut pitää yhteyttä tai muutenkaan jatkuvasti päivitellä kuulumisiani. Toivon ymmärrystä; juuri nyt ei oo skarpein vaihe.

Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton

Irina: Haluun olla yksin

Nyt Härmä. Powerpark näkyy täältä yläkertavaunun ikkunasta. Ootellaan vastaantulevaa liikennettä.

Siinä on Härmä ja tuo torni on Dragon Tower.

Hyvää alkanutta huhtikuuta.