Tekstiä uupuneimmillani

Vointi mietityttää enemmän kuin koskaan

Pääsiäinen oli mukava, mutta olojen kannalta kirjaimellisesti Via Dolorosa.

Mun väsymystila on pahentunut, aivan oikeasti. En oo varmaan ikinä ollu näin väsynyt kuin nyt. Tiedän, että saatte lukea samat liirumlaarumit moneen kertaan, mutta saa kait sitä avautua.

Tuntuu tosi pahalta. Tää on elämäni kovin paikka: elää oudon olon kanssa. Katsoa, kuinka muut nauttivat elämästä, kuinka heillä on tunto, he jaksavat, heillä on halu vaikuttaa. Vaikeat tunteet puskevat väistämättä: Mä haluaisin, mutta mä en jaksa. Tekisin mitä vain, että tätä ei olisi. Pahinta on, että väsymyksen takia ei saa olla poissa töistä.

Menen huomenna lääkäriin. Opiskelijoille kuuluu maksuton terveydenhuolto, onneksi. Kysyn, olisiko CFS:n diagnosointi aiheellista tässä vaiheessa. Entä verikokeet? Niistä tosin ei ole selvinnyt mitään poikkeavaa tähänkään mennessä.

Tuntuu, että käyn läpi samaa kuin seitsemän vuotta sitten, kun tämä kaikki alkoi. Selostin oireitani. Huomio oli koko ajan omissa olotiloissa. Kaikki mitä ihmiset puhui, meni ohi. Luonnostani olin niin väsynyt, etten ois jaksanut tehdä yhtään mitään. Kaikki tapahtui tahdonvoimalla. Tein asiat rutiinilla. Väsymyksen lisäksi minua vaivasi tunnottomuus. Samaa on jatkunut noin marraskuun 2020 puolivälistä asti. Kulkeeko elämä oikeasti seitsemän vuoden sykleissä?

Oireet ovat samat kuin silloin:

-väsymys, joka ei taltu levossa

-olo on epätodellinen

-tavallisetkin asiat vaativat valtavasti ponnisteluja, esim. viestin lähettäminen

-keskittyminen on todella vaikeaa; mukaviinkaan asioihin ei saa kontaktia

-tunnottomuus: en tunne olevani kehossani, vähän kuin kehoa ei olisi ollenkaan

-huono lähimuisti ja tarkkaavaisuus

-huono stressinsietokyky

-vaikeus tehdä päätöksiä

-hitaalla käyminen, jumittuminen, aivosumu (väsymys lukitsee paikoilleen)

Väsymys ei tunnu vain univajeen kaltaisena kipuna päässä ja heikkouksina jäsenissä, vaan se on porautunut syvälle: ihan jo pelkkä ajatteleminen uuvuttaa. Ei voi oikein olla mitään mieltä mistään, koska on tunnoton, niin mikään ei tunnu. En ole omassa kehossani, ei edes omassa päässäni. Jopa ajattelu ja puhuminen väsyttävät. Oman toiminnan ohjaaminen on vaikeaa. Saati kun pitäisi ohjata toisia.

Yritän kaikin keinoin muistella, miten selvisin silloin. Olin saikulla vajaa pari kuukautta. Syy olotilan muuttumiseen ei koskaan selvinnyt. Sattui, kun tätä väitettiin masennukseksi. Jos tämä olisi mielenterveydellistä, olisinko maksanut satoja euroja tutkimuksista? Tai ylipäätään lähtenyt selvittämään asiaa? Lakkasin käymästä lääkärissä. Syksyllä irtisanouduin työstäni, koska en enää jaksanut. Aloitin avantouinnin. Tein satunnaisesti siivouskeikkoja. Kaikesta huolimatta nautin kesästä. Ja elämästä yleensä. Tosin ajattelin, että minusta ei enää koskaan ole opiskelemaan.

Kuitenkin vuodet kului ja päätin, että elämä jatkuu. Harrastin paljon liikuntaa. Välissä muutin Ouluun, seurustelin, sain töitä ja ystäviä ja –vastoin omia luulojani – pystyin jopa opiskelemaan hyvällä menestyksellä. Mulla meni niin hyvin, että minut valittiin opiskelemaan Luoville koulunkäynninohjaajaksi.

Elän todella terveellistä ja säännöllistä elämää enkä keksi mitään syytä, miksi vointini on heikentynyt. En ole sairastellut, en edes vilustunut. Kaikki keinot on kokeiltu. En keksi mitään syytä.

Mitä teen tuon koulun kanssa?

Lokakuu 2020. Koulu alkoi hyvin. Jee, vihdoin haaveammattiin. Olotilojen kanssa ollaan jo sinut. Ensimmäiset kolme viikkoa lähiopetusta, ei siinä mittään. Työssäoppimispaikat olivat kiven alla, mutta silti pääsin. Kaksi viikkoa ehdin olla. Muistan kyllä, että jo silloin oli vaikeaa jaksaa: sijainen, ei selvyyttä työtehtävistä, kaikki uutta. Alunperin meidän piti tehdä ensimmäinen näyttö ja ehkä toinenkin jo helmikuuhun mennessä.

Kaikki meni uusiksi. Korona levisi Oulussa ja harjoittelu keskeytyi pitkiksi ajoiksi. Jälkeenpäin ajateltuna: jos olisin tiennyt, mihin tämä johtaa, olisin jäänyt töihin sinne Oulunsaloon ja hakeutunut opiskelemaan vasta myöhemmin. Huonoin mahdollinen aika aloittaa opiskelu.

Aloin tehdä avustajakeikkoja. Se oli taloudellinen turvani ja pelastukseni, sillä mihin opintotuki ja -laina olisivat riittäneet, varsinkin kun tarvitsin uuden läppärin? Oppitunnit käytiin Teamsissa ja tein vain ne tehtävät, joita kulloinkin annettiin tehtäväksi. Jaksoin kuitenkin kysyä työssäoppimispaikkoja lähikunnista. Kempeleeseen päädyin. Koulu on alkanut tulla tutuksi ja päivät menevät nopeasti. Silti tuntuu, etten etene opinnoissani.

Miksi aiemmat harjoittelut ovat sitten tuntuneet mukavilta: työkokeilu ja työssäoppimiset? Onko syy yksinkertaisesti se, että silloin ei ollut koronaa. Ei minua henkilökohtaisesti pelota sairastua. Se on se sosiaalinen paine. Liikaa säädöksiä ja ohjeistuksia. Maailma ei ole normaali. Oon ennenkin elänyt muutosten keskellä ja kestänyt yllättävän paljon, mutta jokin tässä on liikaa. Opinnot suhteessa yhteiskunnan tilanteeseen ja vaatimuksiin.

Heikoimpina hetkinä mietin aivan oikeasti, että joudunko lopettamaan koulun. Jo pelkät aamulähdöt ja matkustaminen ottavat voimille. Saatika kun pitäisi jaksaa ohjata oppilaita. Ajatuksia olisi, muttei voimia toteuttaa ohjausta.

Näidenkö piti olla elämän parhaita vuosia? Vuosia, kun haaveet toteutuvat ja kaikki on uutta ja kivaa. Kuljen käytävillä kuin aave. Kukaan ei tunne mua, ei tiedä mitä käyn läpi. Esitän reipasta. Henkilökunnasta muutamalle olen kertonut, mutta oppilaiden ei kuulu tietää.

Joudunko vain hyväksymään sen, että tämä olotila on ja pysyy ja sen ehdoilla mennään? Onko työ vain selviämistä päivästä toiseen? Tuleeko musta koskaan koulunkäynninohjaajaa?

Elämä maskin takana. (Tosin kokeilin visiiriä, hengittäähän se paremmin.) Missä happi? Missä yhteiset hetket? Missä kaikki hyvä entinen?

Mä en todellakaan haluaisi luovuttaa. Kaksi kuukautta pitäisi jaksaa. Tarmokkaina hetkinä mietin, että mää teen ainakin ekan näytön ja käytän kaikki paukkuni siihen, vaikka se olis mun viimeinen teko. Jätän pois kaiken muun minkä voin. Onko musta siihen? Tietenkin jos aivan mahdottomaksi menee eikä olo muutu, keskeytän opinnot ja lepään loppukevään. Jos valmistuminen venähtää niin sitten venähtää.

Mitä seuraavaksi?

Tulevat viikot näyttävät, mihin olotila tästä kehittyy. En haluais ajatella olevani häviäjä, jos joudun keskeyttämään opinnot. Tarkoitus olis valmistua lokakuussa 2021. Mieleen hiipii ajatus: ei näytä hyvältä CV:ssä, voi anteeks ny ku mulla on tämä väsymys… Eihän se ketään haittais, tiedän moniakin joilla on venynyt tyyliin kymmenellä vuodella. Omaan tahtiin, eikös niin.

Odotan kauhulla jokaista seuraavaa päivää. Joskus yöllä kun herään, mietin kauanko on aikaa levätä ennen kuin joutuu kampeamaan sängystä ja aloittamaan aamurutiinit.

Miksi kävi näin? Mikä mut taas uuvutti? Miksi mun keho ajautui tällaiseen tilaan?

Oon viime aikoina pyydellyt ihmisiltä anteeksi ja kiitellyt myös, että jaksaa. Väsymys vetää heikoksi. Ylimääräisiä ongelmia ei kestä. Moni sanoo, että ei sun tarvi oloasi anteeks pyyellä. Toiset sanoo, ettei ois huomannu mittään ellen ois sanonu. Eihän tää muilta oo pois. Itseä vaan kiusaa valtavasti. Kiitän siitä, että ootta jaksanu mua ja näitä mun vuodatuksia. Millä saisin itseni uskomaan, ettei mun tarvihe pyyellä anteeksi. Olo ei ole itse aiheutettu.

Peksille erityiskiitos, että on jaksanut tukea ja kannatella heikkoina hetkinä.

Joka ilta kun laitan nukkumaan, mietin, tuoko seuraava päivä helpotusta. Odotan taas menkkojen alkua. Oon puhunut hormoneista ja niiden vaikutuksesta oloon. En tosiaan tiiä mikä on. Mutta, ei mulla muuten hätää ole.

Just nyt on vaikeaa, mutta esimerkiksi viikon, kuukauden tai puolen vuoden päästä tilanne on taatusti eri. Ollaan toiveikkaita. Ei ihmistä voi mihinkään väkisin pakottaa. Jos ei koulu ala sujua nyt, sitten levätään ja koitetaan myöhemmin uudestaan.

 Terveydentilan ehdoilla mennään.