Puoli vuotta

Moikka. On jälleen perjantai, 23. päivä, aivan kuten puoli vuotta sitten. Olin silloin viimeistä päivää töissä Oulunsalossa. Kirjoitin sekä kyseisestä että viiden vuoden takaisesta päivästä. Tänään siitäkin on viisi ja puoli vuotta. Tässä otteita: 

Perjantai ja muuttopäivä. 23.10.2015. 

Herään aamuvarhain pakkaamaan viimeisiä muuttotavaroita. Selviinkö mä, selviinkö mä? Nyt ei saa romahtaa, vaikka kuinka väsyttää. "Taistele Tuulia!" 

Se oli elämäni rankin päivä. Mut hyvän tähen: Mä selvisin!

23.10.2020. Viimeinen työpäivä. Luen omalle asiakkaalle Maukkaa ja Väykkää. Kirjan viimeinen luku on Alku ja loppu. Liikutun, mutten vielä itke. Teksti on herkkää ja kaunista. Vähän kuin oman työtaipaleeni alku ja loppu. Haikeus ei jää sisälleni, vaan ryhdistäydyn heti.

23 on vaikea luku ja tänään on kaheskolmas päivä. Mutta, mä selviän, mä tiedän sen. Aivan kuin viisi vuotta sitten.

Täältä tullaan opinnot!

Puoli vuotta on kulunut. Opinnot alkoivat, samoin kaikki muutokset. Mitä kaikkea väliin on mahtunut: ihmissuhdehaasteet, kolmekymppiset, koronarajoitukset, opintolaina, hatkat IRC-Galleriasta, uusia tavaroita, uusia ihmisiä töiden kautta, vanhoista tavaroista luopumista, keikkatöitä ja paluu työssäoppimaan, joskin eri paikkaan. Elämäni pahinta väsymystä, kahta kauheammin kuin vuonna 2014. Pistäähän se miettimään.

Kaipaan aikoja, jolloin kaikki oli hyvin. Tekisin mitä vain, että pääsisin taaksepäin, edes puoli vuotta. Jos olisin aavistanut miten vointini romahtaa, olisin siirtänyt koulun aloitusta. Olisin jäänyt avustajan töihin Oulunsaloon. Miksei vaisto varoittanut. Mikseivät hälytyskellot soineet? 

Tiedän: jossittelu ei auta. Takaisin ei pääse. En tiedä mitä oisin voinut tehdä toisin. En voinut mä aavistaa... Nyt ollaan siinä pisteessä, että opinnot eivät etene. Halua olisi mutta toimintakykyä ei. Väsymys ja outo olo ovat ottaneet vallan. Sama mystinen tunnottomuus riivaa.

Kävin tänään verikokeissa. Tulokset tulivatkin muutamassa tunnissa. Ei missään mitään poikkeavaa, kuten arvelin. Soitin opiskeluterveydenhuoltoon. Lääkärin pitäisi soittaa tiistaina. Mää aivan oikeasti järkkään itselleni sen sairasloman. Tässä ei oo vaihtoehtoja. Jos yritän sinnillä ja puoliväkisin, käy vielä huonosti. Suojelen itseäni ja muita, kun liikun mahdollisimman vähän missään. Lähinnä aamuaikaan kaikki pakollinen. Se on sitä minimiselviytymistä.

Katsoin Kelan sivuilta, että sairaspäivärahaa ja opintotukea ei voi saaha sammaan aikaan. Mulla on rahat tosi vähissä. Haluaisin tehdä avustajan keikkatöitä, mutta koska pelkkä kotiaskareista suoriutuminen on hankalaa, töissä olisi vielä piinaavampaa. Pidän silti omaa toimintakykyä yllä viimeiseen asti. Harrastan liikuntaa, olen yhteydessä ystäviin, bloggailen, hoidan talouttani ja Mymmeliä. Tänään kävin salilla ja pesin kotona ikkunan, ehkä huomenna viimeistelen. Jostakin ne onnistumisen tunteet on revittävä. En anna periksi!

Koettelemus kovenee, mut mä en lakkaa treenaamasta!

Olivatko nämä kaikki muutokset kerta kaikkiaan liikaa?  Ehkä loppuvuodesta totean kuin Haloo Helsingin kappaleessa Joulun kanssas jaan: Tämä vuosi joitain suosi enemmän.  

Onneksi mulla ootte te, ihana ystävät. En tiedä mitä tekisin ilman teitä. En käsitä miten ootta jaksaneet. Itse olen lopunlopunloppu. Minulle tämä on todella kova paikka. Tekisi mieli pyytää anteeksi, ettei minusta ole nyt juuri mihinkään, mutta mitä suotta pahoitella asiaa, jolle ei voi yhtikäs mitään. En mä tätä itselleni tilannut. Oon joutunut nöyrtymään elämän edessä. Kiitos on se sana, jota lausun avunantajille päivittäin. Iso kiitos teille ystävät! <3  

Muistelen, miten viimeksi selvisin. Ihmeparannusta ei ole. Ainoa lääke on aika. Kyllä se elämänilo sieltä palaa ja asiat järjestyvät, jotenkin. Vaikka se hyvä, jota olisi tarjolla, on juuri nyt saavuttamattomissa (koulu, työssäoppiminen, työt ym.), sen aika koittaa vielä. 

En tiedä, miten käytän mahdollisen saikkuni. Tuskin olen koko aikaa Oulussa. Tarvitsen tukea mutta haluan olla yksinkin. Ehkä lähdetään Mymmelin kanssa jonnekin.

Perjantai, 23. päivä. Elän elämäni todennäköisesti vaikeinta aikaa.  23. päivä. Ikä 23, kun kaikki alkoi. Sitä yrittää löytää merkityksiä, sukeltaa elettyyn elämään. Seitsemän vuoden sykli, niinkö elämä kiertää ja maailma makaa? Ei se 30 näköjään ole yhtään sen helpompi, päinvastoin. Onneksi on kokemus, johon voi peilata. Lohtua tuo tieto siitä, että asiat kääntyvät parahin päin.

Rankkaa on ollut ennenkin, sitä ei käy kiistäminen. 

Hoen aivan kuin puoli (ja viisi ja puoli) vuotta sitten: 

Sä selviät, Tuulia. Muista se.