Torstai semitoivoa täynnä

Moikka!

Lähin tännään töistä nuin varttia aiemmin menemään. Johtuu siitä, että mulla on parina päivänä viivästyny lähtö nuin viidellä minuutilla. Selevisi tännään, että siihen asti kun on merkitty päivä, päättyy työaika. Vaatteiden vaihto ei kuulu työaikaan, höh. Tottahan mää ymmärrän sen, että jos hommat alkaa 7, niin silloin on oltava kello 7 työvaatteet päällä ja valamiina aloittammaan. Mutta kyllä mää tykkään, että töistä pääsee rauhassa lähtemään niin, että jos päivä päättyy klo 15, niin sillä kellonlyömällä saa olla työmaan ulukopuolella huitelemassa kotia kohti. Vai kuka haluaisi ehdoin tahdoin vielä tallustaa pitkin työpaikan käytäviä kun päivä on ajallisesti pulkassa?

Joo, ehkä se on omaa mukavuudenhalua, että menee varttia aiemmin jo vaihtamaan vaatteita, käy vessassa, tiskaa omat astiat ja pakkaa repun valmiiksi, mutta sou not? Niin kauan kun mulla ei ole kellokorttia, livahdan kyllä himaan minuutteja ennen työajan virallista päättymistä. Toki, koska olen sote-alalla, jo pelkkä omatunto sannoo, etten voi jättää asiakasta yksin ja kaikota paikalta ilmoittamatta kenellekään mittään. Kuka sitäpaitsi jaksaa nipottaa jos muutaman minsan lähtee etuajassa? Jos oisin työnantaja eikä alaisellani ois mitään tekemistä, antaisin hänen mennä.

Tänään kävi kuitenkin niin, etten ehtinyt siihen bussiin johon oisin halunnut. Siispä ajattelin että varttitunnin tässä praataan blogilleni seuraavaa linja-autoa odotellessa. Eipä täällä niin kova pakkanen ole, että näpit jäätyisi tunnottomiksi. Tässäpä sitä on jo noustu bussin kyytiin ja tuotettu melekonen määrä tekstiä. :'D Oulunsalosta onneksi kulkee arkisin nuin vartin vällein yhteyksiä.

Kait siinä on sekin, miksen mielelläni tekis minuuttiakaan ylitöitä, että teen täyttä päivää. Mulla on elämää töitten ulkopuolellakin (kenelläpä ei olisi) joten vapaa-aikani on kortilla. En halua tuhlata kallista aikaani töissä ravaamiseen enempää kuin on niin sanotusti pakko. Niin sanotusti siksi, että töissä käyminen on loppujen lopuksi oma valinta, vaikkei joka päivä siltä tunnu.

No, toivoa tuo tähän torstaihin sentään se, että tännään tuli eka palakka! Ja hyvä tili tulikin. Maksoin puhelinlaskun ja seuraavaksi lähtee kotivakuutus, aloe vera -tuotteet ja marraskuun vuokra.

Oon taas aamusta asti ollu kahden vaiheilla siitä, menenkö kuntonyrkkeilemään. Reenit on ma ja to, mutta maanantaisin en pääse, koska ne loppuu siihen aikaan ku mun on jo oltava nukkumassa. Torstaisin ne loppuu 18.40, mutta kotiin siirtymiselle on varattava aikaa. Tuiraan ei suorilta hikisenä reenivaatteissa ihan 20 minuutissa polokasta. Eikä se niin justiinsa oo, vaikka joskus maatemeno viivästyisi, mutta yliväsymystila ei ole mukava. Sitä vältän kuin ruttoa. Te tiiättä että oon tarkka 9h yöunista! Ja ku eilen illalla jooga loppui vähän jälkeen 19 ja pääsin 20 nukkumaan, mulla on jo tunnin univaje. Muutenkin kotona hommaa ja Peksi tullee huomenna ja töihinki pitäis selvitä joten ei kiitos treenejä tännään.

Torstai ja treenit on mahdollinen yhtälö silloin, kun mulla ei ole viikolta kertynyt univajetta ja kun saan töitten jälkeen nukkua noin tunnin päiväunet. Nukun ikään kuin "piikkiin", koska illalla maatameno vääjäämättä viivästyy. On se tarkkoo hommoo! Mutta se on oltava, jotta oikeasti jaksaa. En minä tätä väsymysherkkyyttä ole valinnut. Tekisin mitä vain ettei mulla olisi tätä, mutta mun ei auta kuin elää oman hyvinvoinnin ehdoilla.

Käyn Ruohonjuuressa, haen Postista allu-tuotteet ja meen kottiin ottamaan ne päikkärit ja siivoammaan. Yritän myös ehtiä käydä konneella, ku ikinä tahdo aika siihenkään riittää. Nii ja pilates olis myös kiva tehä kotona. Kyllä tälle viikkoa jo treenattu on, ku ma sali ja eilen sali ja jooga. Harmittaa lähinnä se, ku on monet torstait pitänyt mennä reeneihin mutta aina on tullu jottain. Mut kuten sannoin, oma hyvinvointi edelle. Kyllä kunnon yöunet treeneistä aiheutuneen ylikierrostilan voittaa.

Dudii, onpa taasen avauduttu. Toisin kuin viime torstaina, ei vajota tännään epätoivoon. Olkoon edes semitoivoa.

Yes. Helepotti kun sai tänne raatattua, sillä kenelle tai keille muillekaan puhuisin? Olen avoin ja bloggaaminen tuntuu luontevalta tavalta puida haastavatkin asiat. Tämä on se mun juttu. :)

Alakuviikon haasteet ja ilot

Arkena niin koruton

Maanantaiaamuna en muistanut laittaa korvakoruja korviin. Mulle on käynyt joskus ennenkin niin, että kotoa lähtiessä korvikset unohtuu. Toimistossa katsoin hoitaja, eikä heistä yhdelläkään ollut korviksia, tai ehkä yhdellä viidestä. Otin työpäivän ajaksi myös luokkasormuksen pois, sen, joka on keikkunut noin 13,5 vuotta vasemmassa peukalossani. Ei sen käytöstä työaikana sanomista ole tullut, mutta onhan se ammatillisesti oikeaoppisempaa työskennellä koruttomin käsin.

Tuli mieleen vanaha 90-luvun sarja Samaa sukua eri maata. Sen tunnuslaulu meni niin että "sitä kaikkea juuri se on / arkena niin koruton / hetken rakkauden ensikätköistä sen / sellaista juuri se on". Itse sarjasta en muista mitään, en edes näyttelijöitä, mutta tunnari on jäänyt mieleen. Mä nyt oonki tällainen kävelevä jukeboksi. :P

Toki on myös niitä aamuja, jolloin arkena niin korut ON. Korvikset on vakiasuste ja kyllä mää sen sormuksenkin peukkuun sujautan. Kaulakoruja en oo käyttäny pitkään aikaan, koska mulla ei oo mitään hyviä, ja niiden pukemisessa ja riisumisessa on oma vaivansa. Jo pelkkiin korviksiin menee tarpeeksi aikaa. Haluan ne yöksi pois koska ne painaa. (Nimimerkillä 6 korvalävistystä.) Rannekorut ei oo mun juttu, paitsi ehkä juhlissa. Sormus on helepoin niin kauan kun sitä ei unohda minnekään. Kuten eilen eräs jätti sen töissä tiskipöydälle, josta se ois huonolla onnella saattanut lähtä kävelemmään. :'D

Kun lokakuussa öisin pakastaa

No, eilisaamu oli kylmä ja luminen. Vielä maanantaina lunta ei ollut työpaikkani suunnalla, mutta Tuirassa senkin edestä. Tiistaina maa oli valkea myös Oulunsalossa. Ma-ti välisenä yönä oli ollut pakkasta – miksipä muuten maa olisi lumen peitossa. Ja väliotsikon lainaus on mistäs muusta kuin Arttu Wiskarin Sirpa-kappaleesta.

Rantaan polkiesaani otin kuvan

Jeps. Keksiviikko. Eikä ku keskiviikko. Eikä ku hmmm...onpas mulla keksejä kaapissa, ne joita pyhänä leivoin Millan kanssa. Voijaan Peksin kanssa ens pyhänä syyä ne. Sillä ajatuksella niitä säästin. Voehan Peksi ja keksi... ja mikäköhä muu rimmaa. ;D No nii, back in business.

Kirjoittaessani olen hyvällä tuulella, mutta voin kertoa, että mielialani ovat ailahdelleet hyvin paljon viime viikkoina. Joo, hormonit. Nainen voi laittaa kaiken menkkojen tai ovulaation piikkiin, kuten olen sanonut. Oon herkkä ja yksikin sana voi saada mut suuttumaan tai hihittämään, ärsyyntymään tai ilahtummaan. No mutta. Näillä mennään, nollasta sattaan, laijasta laittaan.

Hyvää keksi-keski-seksi-mitä-lie-viikkoa! ;)

Kyl se taas tästä

Huomenta. Eilettäin olin hieman äreä. Tais olla ennemmin torstai epätoivoa täynnä. Mut kuten sannoin, monesti mulla väsyneenä tulee heikkoja hetkiä. Lepo auttaa. "Monimutkaisen voi yksinkertaistaa", kuten Irina laulaa kappaleessa Kaaoksen keskellä.

Eilisilta meni ihan jees. Otin ne päikkärit, minkä jälkeen siivosin. Tuli hyvä mieli ku sai kotia järjestykseen. Oisin menny puoli kuudeksi pitkästä aikaa kuntonyrkkeilemään, mutta ohjaaja oli sairastunut. No, sainpahan siivottua. Muuten tiiä mihinä iasuksen välissä senkin ois ehtiny. Illalla ennen nukahtamista kävin vielä jonkin aikaa kierroksilla ja meinasin mielessäni vetää kilarit, mutta lopulta rauhotuin.

Kaksi viikonloppua peräkkäin, kun mulle tulee vieraita Tampereelta. Tänään juna kuljettaa Millan ja viikon kuluttua Peksin. Silläkin mää siivosin. Hokasin muuten tänä aamuna, että mun ilmapatjan puhalluskorkki on jossakin. Tämä on niin tätä kun on muuttanu. Saa olla ettimässä tavaroita. Ehdin mää viikonloppuna vähän purkaa, mutta vielä on tekemistä.

Tänään uimasta tullessani mietin taas kaikkia elämän osa-aluieta kuten lapset, ehkäisy, avioliitto, haaveet yms. yms. En tarkoita ettäkö mulla ois haaveena mikään edellä mainituista, mitä nyt ehkäisy siinä tapauksessa on itse kullakin ihan viisasta mikäli lapsia ei halua hankkia. Tässä vaiheessa elämää en halua. Mutta, mää puhun näistä joskus kun ennätän taas syvällisemmin pohdiskella.

Nyt olen töissä pienellä tauolla ja lähdetään pian asiakkaan kanssa päivätoimintaan ja ulkoilemmaan. Pääsen 14.30 ja menen Millaa asemalle vastaan. Aa että ihanaa tänään taas joogaamaan. Milla on sen aikaa joko mun luona tai tulee mukaan.

Dudii, hyvvää perjantaita, palataan!

Taas näitä päiviä

Moikka. Limingantulli. Bussissa. Rankka päivä ja väsyttää. Sitä töissä lukkiutu paikoilleen pitkäksi aikaa. Taas vaihteeksi jäi pitkät päälle. Ärsyttää yli kaiken elämässä se, ku tilanteet lyö eteen varoittamatta. Kun tullee muuttujia. Kun tilanteet ellää. Mutta sitä se on ihmisläheisessä työssä.

Silti. Välillä tulee päiviä, jolloin ei jaksa laittaa omaa persoonaansa likoon. Päiviä, jolloin ei jaksa kannatella toista. Ku aina ei jaksa kannatella edes itseään.

Oon tottunu tekemään töitä tunteettomasti. Suorittamalla. Tulosta vain pittää saaha aikaan. Ei näytetä tunteita. Tehhään vaan. Oon tottunu selviytymään. Kuhan läpi vetää tämän päivän nii sitten koittaa taas rauha. Hetkeksi.

Aina ei vaa jaksa.

Onks sullakin niitä päivii / ku tavallaan / oot irti maasta / hieman irti / tiiäthän mist puhun

Vilma Alina: Palasina

***

Jepjep. Nämä on näitä päiviä, kun väsymys saa mielen mustaksi ja vetää ihan nolliin. Kyllä se tästä kun menee kotiin ja ottaa pienet päikkärit.

Asettumisen osa-alueet vol. 2

MUSIIKKI

Asiakkaani huoneessa soi lähes 24/7 Radio Suomipop. Itselläkin tuli kuunneltua kyseistä kanavaa nuorempana melko paljon. Tykkään kyllä kotimaisesta musiikista, mutta alan liikaa miettiä sanoituksia – kyllä te tiiättä. Olen tämän tästä analysoimassa milloin minkäkin kappaleen lyriikoita. Jossain vaiheessa väsyin suomihittien melankolisuuteen. Suuri osa lauluista kertoo onnettomasta rakkaudesta. Vastapainoksi luukutan kansainvälisiä ysärihittejä tai 80-luvun legendaarisia rock-kappaleita, kaikkea laidasta laitaan ja fiiliksen mukaan. Jos haluan rauhaa, Yiruma on paras. River flows in you suorastaan soljuu korvissa – kuin joki virtaisi lävitseni.

Minulle on ihan ok, että asiakkaani huoneessa soi Radio Suomipop. Vaikka soisi ooppera, en minä kanavaa vaihtaisi, sillä asiakkaan ehdoilla mennään tottakai. Aamulypsyä kohtaan mulla on aika kriittinen mielipide ja Jaajosta voi olla montaa mieltä – ei vaan, ihan hauska supliikkimies hän on. Silti radiota vain kuulee samalla kun työskentelee asiakkaan huoneessa. Toisinaan hoilailen mukana kappaleita.

On kaksi kappaletta, jotka haluan aivan erikseen mainita. Kuulin ne vasta tällä viikolla. Voin sanoa, että kumpikin kolahti heti: Vilma Alinan Palasina sekä Irinan Haluun olla yksin.

Palasina

Mulla on koko viikonlopun soinut päässä Palasina. Kuunnellessani kappaletta olisin veikannut esittäjäksi Ellinooraa. Hänen ja Vilma Alinan tyyli on hirmu samanlainen. Palasina-kappaleessa on jotain samaa kuin Carriessa tai Elefantin painossa. Siitä tulee myös etäisesti mieleen Chisun Yksinäisen keijun tarina. Jännää millaisia yhtäläisyyksiä sitä löytää.

Kuinka Vilma Alina pääseekin niin korkealle kohdassa ♫ lyödään kättä päälle siit et kumpikaan ei rakastu ♪. Kappaleessa on aivan mielettömän hyvä ja monipuolinen melodia. Sanat tosin ovat surulliset: kaksi rakkauden runtelemaa ihmistä, jotka yrittävät hukuttaa suruaan alkoholiin – ja toisiinsa. Kohtalotoveruus yhdistää ja kiehtoo: ”Kun sä ja mä me ollaan niin palasina...” . Kun kerran kumpikin on jo valmiiksi palasina, mitä väliä sillä, jos tämäkään ei kanna kauas? Mitä väliä vaikka menisi vain lissää palasiksi? ”...et ees yhteen liimattuna ei tuu kokonaista”. Sen syvemmälle tulkitsematta, ei voi muuta sanoa, kuin että musertavan kaunis kappale.

Haluun olla yksin

Toinen joka iski, on Haluun olla yksin. Tiesin heti, että tämä on taattua Irinaa. Siinä on suorasanainen laulaja! Tässä on kappale, jossa samastun joka sanaan. Voiko laulun keinoin enää selvemmin ilmaista, että tahtoo omaa rauhaa? Haluun olla yksin / haluun olla hiljaa / haluun että nukkuu kerrankin voin Tismalleen samoin voin sanoa, jos toinen anelee huomiota vaikka tietää minun olevan uupunut.

♫ Haluun olla yksin / lukee vaikka kirjaa / junamatka Turkuun ihana ois ♪ Kyllä minuakin kiehtoisi lukea ja oikein mieluusti kulkisin junalla Turkuun ja sieltä vaikka pyöräretkelle saaristoon. Mua huvittaa se kohta, että ”syö vaan ite ne suklaat / tai mene aivan keskenäs joogaan”. Tosin minä olen se joka käy joogassa muutenkin aivan keskenään. :D Tuokin on meikäläisen kohdalla niin totta, että ”ja varmaan hormonit vaivaa”. Niinä hetkinä en halua, että mies saa skitsoiluistani osansa – nimimerkillä Kokemusta on.

”Joo en tarvii kainaloa nyt / ei mua tarvitse hoitaa.” Silloin kun tahdon omaa tilaa, en todellakaan halua, että kukaan tulee viereen lässyttämään. Tiedän kokemuksesta, että ei ne toiset ihmiset aina oo ratkaisu ahdinkoon. Juuri silloin on viisainta vetäytyä omiin oloihin – selittelemättä, perustelematta. ”Tiedän mitä mä kaipaan / et mä rauhoitun” Silloin mä ”haluun olla yksin, haluun olla hiljaa”.

Sanat ovat todella kantaaottavat: ”Pyöriskö tää maailma ilman mua / jos otteen annan hetkeks herpaantua /”? Minä vastaan: Kyllä se pyörii! Ei se yhdestä ihmisestä kiinni ole. Ihminen on vain maailmankaikkeuden välikappale. Kyllä ne vedet virtaa, tuulet puhaltaa ja kasvit kasvaa vaikkei meitä täällä olisikaan. Ei kenenkään tarvitse jatkuvasti elää toista varten. Minä viihdyn tälläkin hetkellä omassa (ja kissani) seurassa oikein mainiosti. Työn, ystävien ja miehen aika on sitten kun on. ”Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.”

Siihen, että haluaa ja tarvitsee omaa aikaa, on oikeasti syy. Ei kukaan jaksa 24/7 elää toista varten ja toisen mieliksi. Ihminen tarvitsee irtiottoja. Välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja itseensä.

Ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa / muistan ehkä miks tän kaiken teen.

Juuri näin. Ihanan suoraa huutoa! ♥ Hyvä Irina!

ULKOPUOLISET ÄRSYKKEET

En ole aikoihin katsonut elokuvia. Toki jos kaveri ehdottaa, olen avoin ja suostun katsomaan. Samantyylinen suhtautuminen minulla on moneen muuhun asiaan.

Kuten tuli todettua, olen introvertti. Oma mielensisäinen maailmani on niin rikas, etten kaipaa henkistä ulkoruokintaa. Siinä on syy, etten välitä tarttua joka houkutukseen. Tero oli aikanaan harvinaisen oikeassa sanoessaan, että ”eipä sun tarvitse paljoa leffoja kahtella kun oma alitajunta on yhtä elokuvvaa”. Näin on – nimimerkillä Unien selostaja. :D En seuraa uutisia enkä ajankohtaisia ilmiöitä. Ehkä uutisia pitäisi, mutta jaksaako niitäkään aina? Parempi olla autuaan tietämätön pahasta maailmasta – vai onko?

Elämä on yhtä inputia ja outputia. Yksinkertaistettuna: syömistä ja ulostamista. :D Ravinnon sisällöllä ton merkitystä. On itsestä kiinni, millaisia malleja haluaa omaksua, mitä kaikkea haluaa alitajuntaansa syöttää. Lukion luokkakokouksessa eräs mies esitti oman kappaleen, jonka sanoituksista muistan kohdan, joka meni jotakuinkin näin: ”Ehkä elämän suurin haaste / on hallita sun sisäiset saasteet”.

Totesin jo yli seitsemän vuotta sitten, että kaikesta on ylitarjontaa: Ihmisistä, kirjoista, tyylisuunnista, tapahtumista, siis ihan kaikesta. Valintojen maailma ahdistaa. Se ahdistaa toisinaan niin paljon, etten halua valita mitään. Jos en osaa päättää, haluanko valinja- vai mansikkajäätelön, en valitse kumpaakaan. Valinta sekin jättää valitsematta. Mieluummin kierrän kaukaa koko jäätelökiskan. En muutenkaan sellaisista sokerisista hellepäivän pikaratkaisuista välitä.

Ennen kaikkea maailmassa on liikaa materiaa ja viihdettä. Sellaista tyhjän täytettä, joka joutaisi turhuuksen roviolle. Roskaa tuutin täydeltä. Pikavoittoja. Kuka niistä oikeasti kostuu? Minua eivät kiehdo uudet asiat. Haluan pysyviä ratkaisuja. No, minä en eläkään tämän maailman tahtiin muuta kuin sen mitä on pakko: työt ja sovittujen aikataulujen noudattaminen. Vapaa-aikani koostuu tälläkin hetkellä pohdiskelevasta kirjoittamisesta. Se riittää minulle.

SÄÄ

Lopuksi pudotan itseni maan pinnalle ja puhun arkisemmasta aiheesta, säästä. Tänään satoi ensilumi. Huomasin sen aamulla, kun katsoin ulos ikkunasta. Vastapäisen talon katto oli valkoinen. Päässäni alkoi soida vanha joululaulu: ♫ Kattojen päällä on lunta ♪ (Ote laulusta Tonttu). Päätin kulkea kävellen Tuiranrantaan, sillä pyörässäni on kesärenkaat. Kumisaappailla tallustaessa sai tasapainosta pitää huolta. Mun tarvii varmaan kaivaa nastakengät, jos ja kun aion aamulla käydä joessa. En ota sitä riskiä, että alan pimeällä liukastella, kun aikaakaan ei ole liiaksi. Haluaisin uudet Icebugit. Vanhat vetelee viimeisiään. No, on mulla rahhoo. Jospa sitä Intersportiin joutaisi jokin päivä. Onneksi lähellä on pyöräliike, jotta saa sen talvirenkaan. Haluan myös uuden talvitakin, mutta sillä ei ole kiire. Myös vuodenaikojen siirtymät tietyllä tapaa rasittavat, etenkin kun siihen liittyy varusteiden kaivamista, pyörän huoltamista ja uuteen moodiin asettumista.

Monesti jos joku tulee juttelemaan mulle säästä, mumisen takaisin. ”Mmmm.” Teen niin silloin, kun en ole juttutuulella. En ole niitä ihmisiä, joita erityisemmin kiinnostaisi puhua säästä. Eri asia, jos sään takia olisi tapahtunut jotakin oikeasti kertomisen arvoista. Oon pohjoisen tyttö, joka ui avannossa säällä kuin säällä (ukonilma ainoa poikkeus). Sää tai lämpötila eivät ole asioita, jotka vaikuttaisivat mielialaani – sielussani paistaa aurinko ja oikein pukeutumalla jopa räntäsateessa ja kovassa tuulessa tarpomisesta saa nautinnon. :)

Lämpötilat ovat nekin mulle yks lysti. Meillä töissä muuan asukas kertoo joka aamu lämpötilan. Hänellä on kuulemma huoneessaan ulkolämpömittari. Kuullessani asteluvun totean vain tuttuun tapaan ”joo”, ”jaahas”, ”nonnii” tai jotain muuta yhtä tuuliamaisen välinpitämätöntä. :D

Jos minä saisin valita, olisi vielä kesä – tai vaikka alakusyksy. Kaikkein rasittavinta on pukeminen. Just tännään mietin, että eikö oiski elämä helepompaa, jos kaikki sais vain kulkea Aatamin ja Eevan asussa? Ei tarvis turhia murehtia siitä mitä päälleen pukee vai pukeeko ollenkaan. Kylymä vain voisi tulla. Vaatteet ovat eloonjäämiskeino, mutta nykyään myös muoti- ja ilmaisukysymys. No, kunhan jotakin on päällä. Eikkait sitä auta murehtia. Pääasia että tarkenee.

Tuo pyörä vain tarvisi laitattaa, mikäli maa pysyy roudassa. Liukkaus ja pimeä ei oo hyvä yhdistelmä. Talvi on liikkumisen kannalta haastavaa aikaa. Vaan ei se auta. Kyllä se kevätkin sieltä taas tullee. On talvessa oma viehätyksensä, en mä sitä sano. Ehkä olen vain väsynyt ja siksi kaikki muutokset uuvuttavat, jopa säätiloissa.

Tulipahan taasen kirjoitettua. Ois ollut enemmänkin asiaa, mutta taidan jatkaa toisella kertaa. Tarvis vähän ehtiä siivota ennen nukkumaanmenoa. Ja jutella Pekan kaa.

Jeps. Palataan!

Asettumisen osa-alueet

Heippa vain! Haluan kertoa, miten arki on lähtenyt sujumaan ja millaisia oivalluksia olen tehnyt milläkin saralla.

UUSI TYÖ JA ARKI

Olen nyt kaksi viikkoa toiminut henkilökohtaisena avustajana. Kello soittaa vähän jälkeen 4. Aamu alkaa Oulujoella, kuinkas muuten. Sitten tulen takaisin kottiin, jossa laitan uimakamppeet kuivummaan ja teen loput aamutoimet. Polkaisen 6 jälkeen Merikoskenkadulle, jonne jätän pyörän ja josta nousen bussiin. Bussi numero 8 vie minut Oulunsaloon, jossa teen täyden päivän ja josta pääsen 15 maissa lähtemään. Kotona olen yleensä 16 aikaan tai vähän jälkeen, riippuen käynkö kaupassa. Jos haluan nähdä ystäviä tai käydä harrastuksissa, jään suoraan kaupunkiin. Kun tulen kottiin, en lähde enää minnekään vaan käytän kaiken ajan seuraavaan päivään valmistautumiseen. Laitan klo 19 nukkumaan, jotta jaksan.

Eka viikko töissä meni täysin totutellessa ja uutta opetellessa. Tällä toisella viikolla alkoi jo elämä voittaa. Työkaverit ovat tulleet tutuiksi, kuten myös ryhmäkodin asukkaat ja oman asiakkaani vanhemmat. Meillä on hyvä työyhteisö ja lämmin henki, ei valittamista. :) On helppoa olla oma itsensä. Tuntuu hienolta tehdä työtä omalla persoonalla. Koen tekeväni merkityksellisempää työtä kuin koskaan – inhimillistä ja ihmisläheistä, lämmöllä ja lähimmäisenrakkaudella.

En silti kiellä, etteikö töissä olisi haastavaa. Asiakkaan nostot, joihin toisinaan osallistun, ottavat voimille. Hoitajat onneksi suihkuttavat, kuivittavat ja tekevät kaikki hoidolliset toimenpiteet. Haastetta tuopi se, että minulle ei ole annettu mitään valmista mallia, jonka mukkaan toimia, vaan joudun itse luomaan omat strategiat ja toimintatavat. Sinänsä ymmärrettävää, sillä onhan jokainen asiakas – avustaja -suhde omannäköinen. Alku on aina hakemista ja sellaista kantapään kautta oppimista, mutta uskon, että ajan kanssa kaikkeen tottuu. Pääosin päivät koostuvat syöttämisestä, pukemisesta, pyörätuolin liikuttamisesta, ulkoilusta ja päivätoiminnasta – kokonaisvataisesta vastuusta toisesta ihmisestä. Teen silti töitä rakkaudesta. Toisin kuin aiemmissa, tässä työssä en suorita.

Henksun (oma lyhenne henk.koht. avustajasta) työssä kärsivällisyys on hyve. Kyllä minä jaksan yhteen asiaan keskittyä pitkäksikin toviksi. Enemmän mua rassaa monen asian yhtäaikainen hallinta ja muuttuvat tilanteet. Tympeintä työssä ku työssä on kamala säätäminen ja paikasta A paikkaan B ravaaminen. Esim. meillä vessaan tai jääkaapille ei voi vain mennä, vaan tarvii avaimen. Mulla ei myöskään ole vielä ommaa avvainta, vaan oon ottanut joka päivä laina-avaimen. Kiva ku joudun joka kerta vaatteiden vaihtamisen (lukollisten ovien takana pukkarit) jälkeen palauttammaan avvaimet sijaiskansioon ja pyytämmään kuittauksen. No, esimies kyllä lupasi hoitaa avainasiat kuntoon. Tässäkin maltti on valttia, siis se, että jaksaa odottaa. :)

TERVEYS JA JAKSAMINEN

Eka viikko töissä meni oppiessa, mutta ennen kaikkea hirveässä väsymyskoomassa. Onhan se rajua tottua taas neljältä heräämään ja matkustamaan kauas. Ekana päivänä jäi ehkä 500, tokana 250 ja muina noin 150 kertaa pitkät päälle. Tykkään käyttää tuota sanontaa. Sitä se on, kun jää väsyneenä tuijottamaan eteensä tajuamatta mistään mitään. Mulla on jäänyt joskus myös liikenteessä pitkät päälle, varsinkin silloin kun Teron kanssa olin ja hänen autoillaan ajelin. Siellä muutama vastaantulija väläytteli tiellä 27. Mutta, se oli silloin. Kuvaannollinen pitkien päälle jääminen sen sijaan ei välttämättä näy ulospäin. On itse ravisteltava itsensä hereille.

Viimeiset kaksi kuukautta on ollut yhtä siirtymistä muutoksesta toiseen. Elokuussa muutto ja siinä sivussa koulua. Heti muutettuani alkoi työssäoppimisjakso. Sitten valmistuminen ja viikon loma Tampereella. Sieltä heti uusiin töihin. Ja kaiken tämän keskellä tutustuminen mieheen, josta olen maininnut (hänestä oma lukunsa myöhemmin). Paljon on tapahtunut, elämän joka saralla. Eniten ahistaa, kun tilanteet lyövät eteen varoittamatta, kuin märkä rätti päin kasvoja. Kun kaikkea on liikaa, ei todellakaan jaksa olla avoin uudelle. Silloin elämä vuotaa korvista ulos.

Olen herkkä väsymään ja rajut muutokset elämässä uuvuttavat valtavasti, niin hyvät kuin huonot. Itselläni on ollut harvinaisen menestyksekäs vuosi ja olen kiitollinen siitä, että olen päässyt eteenpäin. Silti muutokset ovat vaatineet veronsa. Vaikka mulle tapahtuisi paljon hyvää, mun mieli ja keho saattavat kulkea jälkijunassa, olla pysähtyneessä tilassa. Uusien asioiden sulattaminen ja sisäistäminen vievät aikansa. Jopa liiallinen hyvien tapahtumien kierre saattaa saada mut ylikierrostilaan. Sitä tavallaan suuttuu itselleen, kun ei osaa järjestää aikaa asioiden käsittelyyn (esim. kirjoittaminen, valokuvien siirtäminen koneelle, puhelu ystävän kanssa jne). Tälläkin hetkellä yritän korjata vahinkoa naputtamalla mietteitäni tietokoneruudulle pitkästä aikaa. :)

Paras lääke uupumukseen on lepo ja väsymys lähtee nukkumalla – se ei ole sen tähtitieteellisempää. Mulla ei ole varraa kerätä yhtään univajetta. En tingi yhdeksän tunnin yöunista. Eilen laitoin 20 nukkumaan mutta heräsin ensimmäisen kerran 4 jälkeen, sillä olen siihen rytmiin tottunut. Yritin nukahtaa mutten saanut nälän takia unta (oon tottunut syömään 5-6 aikaan aamupalan). Olen tälläkin hetkellä uupunut mutta jaksan kyllä kirjoittaa. Palauduin eilen Jooga-aitassa syvärentouttavalla medical joogalla ja tänään tunnin selinmakuulla piikkimatolla sekä pilateksella, suihkulla ja Oulujoella. On mulla onneksi keinot.

Lukekaa tämä kappale, jos haluatta tietää miten elän:

Miten muuten pidän itseni ruodussa? Syön viidesti päivässä, vältän sokeria ja liian suolaisia ruokia, en syö punaista lihaa, makeisia, roskaruokaa tai eineksiä. Käytän Foreverin aloe vera -tuotteita. Alkoholin käytössä mulla on täysi nollalinja, enkä edes kaipaa. Avaintouinti päivittäin nautittuna on elämän parasta eliksiiriä. Ainoa pilleri, jota nielen, on D. Kirkasvalolamppu palaa mulla kotona aamusta iltaan. Käyn kerran pari viikossa salilla. Joogaan, meditoin ja teen hengitysharjoituksen joka aamu. Perjantaisin joogaan pitkän kaavan kautta, aivan kuten eilen. Kuljen pyörällä lyhyet matkat. Teen pilatesta ja venyttelen kotona aina kun mahdollista. Olen tarkka kuluttajavalinnoistani. Kierrätän ja lajittelen. Siivoan kun jaksan (pitäis taas, täällä on vieläkin jätesäkkejä ja pahvilaatikoita pitkin poikin kämppää). Niin ja tietysti: parannan maailmaa kirjoittamalla, aivan kuten paraikaa. :]

Eräs homma joka minun on pitänyt tehdä pitkän aikaa, on verikoeajan varaaminen Puhti-palvelun kautta. Mulle on useampikin ystävä suositellut jo kauan sitten, että ferritiini kannatee mittauttaa. Se nimittäin saattaa olla syynä väsymykseen. Piti tehdä se jo kesällä, mutta se jäi. Hyvähän se ois veriarvot otattaa säännöllisesti. Jeps, se olis seuraava askel.

Muistakaa: Jos mä en jaksa nii mä en jaksa ja that’s it. Koittakee ymmärtää, että mulla on aivan oikeasti kausia, jolloin en jaksa nähdä vaivaa esim. kaverisuhteiden eteen. Omassa elämässä on paljon asioita, jotka vievät paukkuja, kuten uusi työ ja arkirytmin hahmottuminen. Kyllä moni sen onneksi oivaltaa eikä ala repiä päätään jos minusta ei kuulu aikoihin mittään.

Mä vain toivon, että elämä alkaisin viimein asettua. En halua vaihtaa asuntoa muutamaan vuoteen enkä kaipaa suuria muutoksia työrintamalle. Viime vuodet ovat olleet melekoosta riepoottelua paikasta toiseen. Siihen on tavallaan jo niin tottunut, että paikat muuttuu, ihmiset vaihtuu ja kaikki uudistuu, että kaiken vain ottaa tunteettomasti vastaan, ajattelematta sen enempää. Seis kaikki se! Minä haluan viimeinkin juurtua, vihdoinkin asettua.

KAVERIT

Musta tuntuu että mulla on ollut viimeiset pari kuukautta sosiaalinen taantuma. En oo juuri yhtään jaksanut nähdä vaivaa kaverisuhteiden eteen. Vasta tällä viikolla aloin tehdä asialle muutosta. Otin yhteyttä muutamaan ihmiseen. Keskiviikkona kävin pitkästä aikaa Tyttöjen Talolla, jossa juttelin pitkät pätkät ystäväni kanssa. Torstaina tapasin yhtä ja eilen toista vanhaa työkaveria kahvilassa. Se on jo paljon, että jaksaa nähdä Oulussa asuvia ystäviä.

Tampere taas on lukunsa erikseen. Saatan kuulostaa kärkkäältä, mutta olen jo kahdesti törmännyt samaan ilmiöön: Saan kuulla matkani jälkeen motkotusta siitä, etten ole ennättänyt tavata tai että jokin ei ole miellyttänyt. Tätä ovat tehneet eräät nimeltä mainitsemattomat henkilöt. Mitä tähän voi tuumata? Aina mielensäpahoittajia maailmaan mahtuu. Sanoin jo aiemmin: Jos en jaksa niin en jaksa, that’s it. Kai minullakin on oikeus olla yksin ja rauhassa jos siltä tuntuu. Minä päätän ketä kulloinkin näen ja ketä en. Aina en erikseen edes mainosta että tulen koko Manseen. Kun vikkelimmät näkevät sen täältä blogistani, tulee noottia siitä, etten ennättänyt tavata. Aattelettako te, että oon huono kaveri, jos en joka kerta ehdota tapaamista? Tulukaa itte Ouluun jos välttämättä haluutta tavata! Mulle on aivan turha tulla jäläkikätteen märisemmään. Olen ihminen enkä kävelevä kalenteri.

Kyllä mää myönnän, että mulla on välillä helkkarin huono omatunto siitä, etten ennätä pitää yhteyttä. Sitä saattaa viikokausia ajatella että pitäis ja pitäis, mutta sitten se jää. En tiedä miksi musta on aina tuntunut pahalta, että toinen ehtii ottaa yhteyttä ennen minua. Se on ikään kuin henkinen häviö. Minä haluan olla se, joka ekana kysyy. Silloin koen, että minulla on ohjat käsissä. Tulee kauhea morkkis: Miksi sen piti ehtiä ennen mua? Miksen minä saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä aiemmin? Sisäinen ääni moittii: Mitäs olit niin hidas? Eihän sen pitäisi tuntua tältä. Mistä johtuu, etten osaa vain aidosti ilahtua toisen yhteydenotosta? Ilahdun, että toinen ilahtuu minun viestistäni tai soitostani, mutten ilahdu toisen aloitteesta. Onko siinä taustalla jotain itseinhoa? Häpeää omasta keskeneräisyydestä, vaikkei kukaan meistä ole valmis? En keksi asialle tässä ja nyt sen kummempaa ratkaisua, mutta helpottaa kun sai sanottua.

Olen luullut olevani ekstrovertti, mutta ehkä olenkin enemmän introvertti. Toisinaan ihmisten seura ottaa enemmän kuin antaa. Nautin yksinolosta, sillä silloin saan enemmän asioita aikaiseksi. Saa olla ja elää just niinku haluaa, ilman, että kukkaan häirihtee. Olen kuitenkin herkkä ärsykkeille, kuten toisen liikkeille, kehonkielelle jne. Ehkä siinä on syy, että käytän vapaa-aikani ensisiajisesti harrastuksiin, rästihommiin ja luovaan tekemiseen enkä niinkään kavereiden kanssa hengaamiseen.

To do -listani saa jatkoa: kaverisaneeraus. Avaan puhelimeni osoitekirjan ja muistelen, ketkä ovat sellaisia ihmisiä, joihin oikeasti haluan pitää yhteyttä ja ketkä ovat niin sanotusti toissijaisia. Näin sosiaalinen verkostoni jäsentyy sen sijaan että olisi yhtenä epämääräisenä kaaoksena päässäni.

MIEHET

Tasan ei käy onnen lahjat. En aivan oikeasti ole päivääkään ollut millään deittisivustolla enkä muutenkaan ole seurapiiri-ihmisiä. En käy tansseissa enkä baareissa. Ja silti, ukoilta tulee suosionosoituksia tuosta vain, jopa ihan arkisessa elämässä. Olen saanut paljon hyvvää palautetta muun muassa ulkonäöstäni. Niin paljon, että alan melkein turtua. Yksittäisen ihmisen yksittäiset kehut eivät aina tunnu miltään. Jos saan kuulla tämän tästä että ”oot nätti”, ”haluaisin sut” tai ”vitsi ku oisit nyt täällä”, tuntuu se siltä kuin mulle syötettäisiin ylenmäärin suklaata, jota en halua syödä. Toisin sanoen: aivan liian imelää.

Ja sitten on niitä, jotka tuskailevat sitä, ettei Tinderissä tule matcheja tai ettei ylipäätään rakkausrintamalla tärppää. Harmi heille. Joskus tekisi mieli kysyä: Miehet: mitä me minussa näettä? Olen ihan tavallinen veronmaksaja Adidas-verkkareissa, tuulipuvussa ja kumisaappaissa. Tällainen tavis vaan. Välillä tekisi myös mieli sanoa päräyttää, että miehet: jättäkää mut rauhaan ja pitäkää tunkkinne!

Tiedän, että minulla olisi monta ottajaa, mutten huoli kettään – tai no, melkein kettään. Välillä suorastaan katson ja kuuntelen sivusta, kuinka mies riutuu rakkaudesta vuokseni – ja minä vain ihmettelen. Sydäntä repii toisen puolesta, vaan eipä sitä voi näkymättömäksi muuttua. En myöskään voi kloonata itseäni, joten tyytykää tähän Tuuliaan tai olokaa tyytymättä. :)

PEKSI

Vihdoin päästään siihen lukuun, jota olen kauan piilotellut. Jätin tarkoituksella alimmaiseksi, jotta voitta lukia kaiken muun jäläkeen.

Mies josta olen puhunut, on Peksi, oikealta nimeltään Pekka. Hän on minua seitsemän vuotta vanahempi. Tosin en edes ajattele ikäeroa, sillä hän on ikäistään nuorekkaampi. Ei oo sellainen jäykän asiallinen, että ”hei, olen Pekka kolkytkuus vuotta”, vaan tosi rento kaveri. Hän assuu Tampereella vaan on kotoisin Pohjanmaalta, onneksi. Ollaan elokuun alussa tutustuttu. Hän löysi minut. Siitä se sitten lähti, pikku hiljaa ja omalla painollaan. Sannoinkin, että sää vain ilmestyit, kaiken tämän kaaoksen keskelle, enkä todellakaan suunnitellut sua mun elämään. Silti kaikki on tähän asti sujunut ihmeen hyvin. Jos meitä jokin yhdistää niin samanlainen huumorintaju. Olemme myös ehdottoman rehellisiä ja arvostamme suorasanaisuutta.

Peksi on mies, joka kohtelee mua hyvin. Olen aiemmin saanut miehiltä niin välinpitämätöntä kohtelua, etten aina ole osannut edes vaatia parempaa. Olin siihen hällä väliä -meininkiin niin tottunut, että kuvittelin sen olevan normaalia. Kaikki se arvostus jota nykyisin saan, osoittaa sen, että ansaitsen hyvää kohtelua. Peksi kyllä kehuu minua, joskus niinkin vuolaasti, että minun on vähän toppuuteltava – juuri siksi, ettei tule korvista ulos. Ettei tarvitse pakkosyödä ylimakiaa suklaata. Kyllä hän sen ymmärtää.

Mää en koskaan liian aikaisessa vaiheessa lupaa mitään. Olen nuorempana ollut melkoinen sydäntensärkijä, joten en halua tuottaa pettymystä. En halua möhliä tätä juttua, vaan haluan tehdä kaikki valinnat hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä, meni sytteen taikka savveen. On viisaampaa pitää jalat maassa, kuulostella ja katsella kuin rynnätä suinpäin suhteeseen. Olen hittaasti lämpiävä, minkä olen usiampaan otteeseen sanonut, enkä suotta. Jos homman vie alussa liian pitkälle, on vaikiaa perääntyä. Kaikki sen tietää mitä hosumalla tuloo. :P Mikäpä kiire tässä ois.

Niin tai näin, eipä hän oo Pekkaa pahempi. ;)

P.S. Minulla on Peksin lupa puhua hänestä blogissa nimellä. Mikäli asianomainen vaatii oikaisua, ottakoon yhteyttä allekirjoittaneeseen. ;)

Kotimatkan kuulumiset

Moikka moi ja terveisiä junasta!

TÄMÄ PÄIVÄ

Lähdettiin juuri Ylivieskasta. Tunti about viellä ja sitten oltais Oulussa. Jaahas, juuri kuulutettiin että 60 minuuttia ollaan aikataulusta jäljessä. Tämän piti lähtä Tampereelta jo klo 11, mutta teknisen vian takia oli yli tunnin myöhässä. Aamulla seuralaiseni tuli ystävällisesti hakemaan minut ja Mymmelin jo yhdeksän jälkeen kotipihasta. Ajoimme keskustaan ja vietimme Semaforissa aikaa junnaa ootellessa, minä, mies ja ja kissa. Asemalle lähtiessäni tuli kuulutus, että juna on myöhässä. Ei muuta kö takas. Saatiinpa viettää aikaa keskenämme vähän pitempään. Saapui se juna sieltä vihdoin ja oli aika hyvästellä.

Junassa istun toisen kissanomistajan vieressä. Alkumatkan juttelimme ja välissä minä kävin puhelinkopissa taas vaihteeksi noin tunnin lärisemässä serkkuni kanssa kuulumiset. Mulla on kyllä evästä mukana ja paljon. Äitin tekemää kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitä, seuralaisen tekemää makaronilaatikkoa ja voileipiä, vesipullo, vichypullo, cashew-pähkinöitä sekä sheikkerissä smoothie. Viimeksi mainitun olen syönyt kokonaan, mutta muita on vielä jäljellä. Tämänhetkinen asetelma vieruskaverin kanssa on miltei identtinen, sillä kummallakin on verkkovirtaan kiinnitetty läppäri pöytätasolla ja kissankoppa lattialla, kopassa tyttökissa ja määränpäänä Oulu.

Jos juna on neljän aikaan perillä, meen kottiin, puran tavarat ja käväisen kaupassa. Tarviin sitruunoita. :P Muuten mulla on aika hyvin kaikkea. Viiden aikaan multa tullaan hakemaan Mörkö-muki. Se onkin vihoviimeinen jäljellä oleva Muumi-astiani. Kaiken muun olen saanut myytyä. Sitten vain aamua varten kaikki mahdollinen valmiiksi ja aikaisin nukkumaan.

Hetki sitten kuulutettiin, että arvioitu saapumisaika Ouluun on 15.40. Vielä 20 minuuttia...

KOULU

Koska olen juuri valmistunut ja työllistynyt, koulu on sellainen asia, jolle en halua hetkeen korvaani lotkauttaa. Osa meijän ryhmäläisistä haki lähihoitajaksi ja pääsi. Itse aion seuraavaksi hakea koulunkäynninohjaajaksi, mutta vielä ei ole sen aika. Hakee sitten kun jaksaa ja hetki on sopiva.

Harmitti hiukan, kun yritin kirjautua OSAO-tunnuksillani Wilmaan ja Moodleen, mutta kumpikaan ei toiminut. Kyllähän meille kerrottiin, että tunnarit lakkaa toimimasta noin viikko valmistumisen jälkeen. Torstaina vielä pääsi Wilmaan kun nopeasti kokkeilin, mutta tännään ei ennää. :/ Olisin halunnut ladata opettajien materiaaleja, Olis olleet hyvvää luettavaa ja muistin virkistystä itselle. Ja oivallista matskua tulevaa työtäkin ajatellen. Voi että........ :( Toisaalta, en mää ennenkään niitä juuri ehtinyt vilkaista. Oon aina ollut huono harrastamaan omatoimista opiskelua. Ainoastaan silloin, jos on tullut jokin koulutehtävä, oon avannut Moodlen ja katsonut sieltä. Otin läppärin mukkaan ihan varta vasten, että oisin saanut lukea ja lattailla dioja, mutta aika ehti umpeutua. Ainoa tietty ois, jos jollakin koulukaverilla toimis vielä tunnukset, kysyä pääsisikö sitä kautta näkemään. Voi harmi, joskus hommat vaan menee sivu suun. Ei vaan ehtinyt viikon aikana olla konneella. Oli muuta tekemistä. Sitä on Tuitsukka aina niin elämisen pyörteissä ettei juuri muuta jouda.... No, ei auta itku. Aina tullee uusia dioja ja uusia mahdollisuuksia, viimeistään kun uuteen kouluun pääsee. Ja näkeehän netistäkin paljon.

TYÖ

Kyllä mä ajattelin aamuneljältä herätä, jotta ehdin käydä Oulujoessa. Tarvii tarkistaa vielä myöhemmin GoogleMapsista (nyt ei jaksa), moneltako bussi lähtee Tuirasta.

Ihan toiveikkain odotuksin olen liikkeellä, vaikka oma jaksaminen väistämättä arveluttaa. Mutta... een mä jaksa just nyt ajatella töitä. Loma meni liian äkkiä mutta sainpahan hetken vetää henkeä, kuten oli tarkoitus.

Näillä mennään toukokuun loppuun saakka ja kahtoo sitten mitä tuleman pittää.


Tarvii alkaa lopetella, jotta ehtii laittaa ihtensä kuntoon jne. Muuten kaikki ihan jees miesrintamalla ja muutenkin, orastava tapailuvaihe meneillään, oon hitaasti lämpenevä, päivä kerrallaan, omalla painollaan. Samat liirumlaarumit kuin aina. :D

Sori kaverit, mää en tällä kertaa ihan oikeesti jaksanut nähdä. Tiijän että oon pitänyt viime aikoina tosi huonosti yhteyttä. Toivottavasti ymmärrättä sen. Kyllä tämä tästä tasoittuu kun arki alkaa rullata.


Dodii, moikka! :)

     

Tuitsun torjantairaportti

Moikka! Hyvää perjantai-iltapäivää!

"Anna minun mennä / anna minun mennä / anna minun mennä järjiltäin", laulaa Samuli Putro mulla Spotifyssa.

Istun bussissa matkalla Linnainmaan Prismalle, jossa käyään ostoksilla ja lähdetään perinteiseen tapaan Aitolahden suunnalle kaveriporukalla mökkeilemään.

Fiilis on hyvä. Oon nähäny harva se päivä miestä ja kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Tiijä vielä mitä tästä tullee. Aika näyttää. Haluan kuitenkin hetken kertoa eilisestä.

Oli torstai toivoa täynnä. Hain seuralaiseni autolla pihastaan ja ajoin meidät Pirkkalaan muuan mökille. Olimme kahden ja asetuimme tupaan juomaan teetä. Järvimaisema oli kauniin syksyinen. Oli tihkua ja vähän muutakin ilmassa. Kävin uimassa. Polskin elämänriemusta kuten aina. Lämmittelin hetken tuvassa, minkä jälkeen lähdimme. Seuralaiseni ajoi tällä kertaa. Kääntyessämme kohti lentokenttää, jonne olisimme menneet katsomaan sotilaskoneita ja helikoptereita, tunsin, kuinka auto alkoi yhtäkkiä käyttäytyä oudosti. Mies pysäytti auton ja totesi, että eturengas oli puhjennut. Voi ei, mietimme, mitäs nyt tehdään?

Seuralaiseni ei ollut koskaan joutunut vaihtamaan auton rengasta, joten minun oli soitettava äiti apuun. Äiti yritti tavoittaa serkkuani, joka on aiemminkin korjannut autoamme, mutta hän ei ollut maisemissa. Niinpä äiti tilasi itselleen taksin. Hän on meidän perheestä se joka on aina vaihtanut renkaat. Takaluukussa oli vararengas, tunkki, mutterinkiristin ym. tarvittavat työkalut. Taksia odotellessa minä ja ukko lämmittelimme autossa. Taaempana kulki ilmavoimien reserviläisiä. Oli lentosotaharjoitukset. Lopulta menimme ostamaan lentokentän kahvilasta kuumaa juotavaa ja neuvoin äitiä jäämään taksista ulko-oven kohdalla.

Siinäpä sitä näkivät äitimuori, ja jos nyt voi sanoa, vävyehdokas toisensa. En mä äidille mitään maininnut, että me tapailemme. Eläköön toistaiseksi siinä uskossa, että hän on kaverini. Joka tapauksessa, Renkaanvaihto onnistui. Äiti veivasi tunkkia ja ukko painoi jalallaan sitä ristinmallista kiristintä alas ja muutenkin oli apumiehenä. Kaikki onnistui ja lähdimme ajamaan pikkuteitä pitkin takaisin päin.

Homma meni niin, että jollei rengas olisi puhjennut, olisimma ajaneet Haukkariin ukon luo. Oisin viipynyt muutaman tunnin ja ajellut illalla porukoiden luo. Mutta, koska tuli pari muuttujjaa, ei olisi minun ollut järkeä käydä kääntämässä ja lähteä syyspimeällä seikkailemaan busseilla takaisin. Niinpä minä päätin suorilta jäähä yöksi. "Joo Tuulia mä en halua kuulla enempää" varmaan muutama lukija aatteloo kun kerron suoraan tyyliini, että oon ollut miehen luona yökylässä. Nooh, kaikki hyvin anyway. :) Äiti heitti meijät Haukkarin Salen pihaan, josta jatkoimme kaupan kautta hänen kämpilleen. Niin yksi rengasrikko voi muuttaa kaiken. "Eikkait elämä olis elämää jos ei välillä sattuis ja tapahtuis", totesin, ja mies oli samaa mieltä.

Katottiin Ikitie, puhuttiin kaikesta, siis kaikesta, nukuttiin, syötiin ja otettiin rennosti. Sitten tultiin bussilla Westerille ja menin porukoille. Ei muuta kö uudestaan kamat kasaan ja matkaan.


En käsitä itsekään miten asiat vain tapahtuu... vähän vielä hämilläni ja pyörällä päästäni.

Pian jään pois. Kyllä mää illemmalla vielä tämän miehen kanssa viestittelen.


Ostokset tehty ja takapenkillä matka taittuu täällä Aitolahdentiellä. Ruska on edelleen upea. Mukavaa lokakuista viikonloppua! :]