Heippa vain! Haluan kertoa, miten arki on lähtenyt sujumaan ja
millaisia oivalluksia olen tehnyt milläkin saralla.
UUSI TYÖ JA ARKI
Olen nyt kaksi
viikkoa toiminut henkilökohtaisena avustajana. Kello soittaa vähän
jälkeen 4. Aamu alkaa Oulujoella, kuinkas muuten. Sitten tulen
takaisin kottiin, jossa laitan uimakamppeet kuivummaan ja teen loput
aamutoimet. Polkaisen 6 jälkeen Merikoskenkadulle, jonne jätän
pyörän ja josta nousen bussiin. Bussi numero 8 vie minut
Oulunsaloon, jossa teen täyden päivän ja josta pääsen 15 maissa
lähtemään. Kotona olen yleensä 16 aikaan tai vähän jälkeen,
riippuen käynkö kaupassa. Jos haluan nähdä ystäviä tai käydä
harrastuksissa, jään suoraan kaupunkiin. Kun tulen kottiin, en
lähde enää minnekään vaan käytän kaiken ajan seuraavaan
päivään valmistautumiseen. Laitan klo 19 nukkumaan, jotta jaksan.
Eka viikko töissä
meni täysin totutellessa ja uutta opetellessa. Tällä toisella
viikolla alkoi jo elämä voittaa. Työkaverit ovat tulleet tutuiksi,
kuten myös ryhmäkodin asukkaat ja oman asiakkaani vanhemmat. Meillä
on hyvä työyhteisö ja lämmin henki, ei valittamista. :) On
helppoa olla oma itsensä. Tuntuu hienolta tehdä työtä omalla
persoonalla. Koen tekeväni merkityksellisempää työtä kuin
koskaan – inhimillistä ja ihmisläheistä, lämmöllä ja
lähimmäisenrakkaudella.
En silti kiellä,
etteikö töissä olisi haastavaa. Asiakkaan nostot, joihin toisinaan
osallistun, ottavat voimille. Hoitajat onneksi suihkuttavat,
kuivittavat ja tekevät kaikki hoidolliset toimenpiteet. Haastetta
tuopi se, että minulle ei ole annettu mitään valmista mallia,
jonka mukkaan toimia, vaan joudun itse luomaan omat strategiat ja
toimintatavat. Sinänsä ymmärrettävää, sillä onhan jokainen
asiakas – avustaja -suhde omannäköinen. Alku on aina hakemista ja
sellaista kantapään kautta oppimista, mutta uskon, että ajan
kanssa kaikkeen tottuu. Pääosin päivät koostuvat syöttämisestä,
pukemisesta, pyörätuolin liikuttamisesta, ulkoilusta ja
päivätoiminnasta – kokonaisvataisesta vastuusta toisesta
ihmisestä. Teen silti töitä rakkaudesta. Toisin kuin aiemmissa,
tässä työssä en suorita.
Henksun (oma lyhenne
henk.koht. avustajasta) työssä kärsivällisyys on hyve.
Kyllä minä jaksan yhteen asiaan keskittyä pitkäksikin toviksi.
Enemmän mua rassaa monen asian yhtäaikainen hallinta ja muuttuvat
tilanteet. Tympeintä työssä ku työssä on kamala säätäminen ja
paikasta A paikkaan B ravaaminen. Esim. meillä vessaan tai
jääkaapille ei voi vain mennä, vaan tarvii avaimen. Mulla ei
myöskään ole vielä ommaa avvainta, vaan oon ottanut joka päivä
laina-avaimen. Kiva ku joudun joka kerta vaatteiden vaihtamisen
(lukollisten ovien takana pukkarit) jälkeen palauttammaan avvaimet
sijaiskansioon ja pyytämmään kuittauksen. No, esimies kyllä
lupasi hoitaa avainasiat kuntoon. Tässäkin maltti on valttia, siis
se, että jaksaa odottaa. :)
TERVEYS JA
JAKSAMINEN
Eka viikko töissä
meni oppiessa, mutta ennen kaikkea hirveässä väsymyskoomassa.
Onhan se rajua tottua taas neljältä heräämään ja matkustamaan
kauas. Ekana päivänä jäi ehkä 500, tokana 250 ja muina noin 150
kertaa pitkät päälle. Tykkään käyttää tuota sanontaa. Sitä
se on, kun jää väsyneenä tuijottamaan eteensä tajuamatta mistään
mitään. Mulla on jäänyt joskus myös liikenteessä pitkät
päälle, varsinkin silloin kun Teron kanssa olin ja hänen
autoillaan ajelin. Siellä muutama vastaantulija väläytteli tiellä
27. Mutta, se oli silloin. Kuvaannollinen pitkien päälle jääminen
sen sijaan ei välttämättä näy ulospäin. On itse ravisteltava
itsensä hereille.
Viimeiset kaksi
kuukautta on ollut yhtä siirtymistä muutoksesta toiseen. Elokuussa
muutto ja siinä sivussa koulua. Heti muutettuani alkoi
työssäoppimisjakso. Sitten valmistuminen ja viikon loma
Tampereella. Sieltä heti uusiin töihin. Ja kaiken tämän keskellä
tutustuminen mieheen, josta olen maininnut (hänestä oma lukunsa
myöhemmin). Paljon on tapahtunut, elämän joka saralla. Eniten
ahistaa, kun tilanteet lyövät eteen varoittamatta, kuin märkä
rätti päin kasvoja. Kun kaikkea on liikaa, ei todellakaan jaksa
olla avoin uudelle. Silloin elämä vuotaa korvista ulos.
Olen herkkä
väsymään ja rajut muutokset elämässä uuvuttavat valtavasti,
niin hyvät kuin huonot. Itselläni on ollut harvinaisen
menestyksekäs vuosi ja olen kiitollinen siitä, että olen päässyt
eteenpäin. Silti muutokset ovat vaatineet veronsa. Vaikka mulle
tapahtuisi paljon hyvää, mun mieli ja keho saattavat kulkea
jälkijunassa, olla pysähtyneessä tilassa. Uusien asioiden
sulattaminen ja sisäistäminen vievät aikansa. Jopa liiallinen
hyvien tapahtumien kierre saattaa saada mut ylikierrostilaan. Sitä
tavallaan suuttuu itselleen, kun ei osaa järjestää aikaa asioiden
käsittelyyn (esim. kirjoittaminen, valokuvien siirtäminen koneelle,
puhelu ystävän kanssa jne). Tälläkin hetkellä yritän korjata
vahinkoa naputtamalla mietteitäni tietokoneruudulle pitkästä
aikaa. :)
Paras lääke
uupumukseen on lepo ja väsymys lähtee nukkumalla – se ei ole sen
tähtitieteellisempää. Mulla ei ole varraa kerätä yhtään
univajetta. En tingi yhdeksän tunnin yöunista. Eilen laitoin 20
nukkumaan mutta heräsin ensimmäisen kerran 4 jälkeen, sillä olen
siihen rytmiin tottunut. Yritin nukahtaa mutten saanut nälän takia
unta (oon tottunut syömään 5-6 aikaan aamupalan). Olen tälläkin
hetkellä uupunut mutta jaksan kyllä kirjoittaa. Palauduin eilen
Jooga-aitassa syvärentouttavalla medical joogalla ja tänään
tunnin selinmakuulla piikkimatolla sekä pilateksella, suihkulla ja
Oulujoella. On mulla onneksi keinot.
Lukekaa
tämä kappale, jos haluatta tietää miten elän:
Miten muuten pidän
itseni ruodussa? Syön viidesti päivässä, vältän sokeria ja
liian suolaisia ruokia, en syö punaista lihaa, makeisia, roskaruokaa
tai eineksiä. Käytän Foreverin aloe vera -tuotteita. Alkoholin
käytössä mulla on täysi nollalinja, enkä edes kaipaa.
Avaintouinti päivittäin nautittuna on elämän parasta eliksiiriä.
Ainoa pilleri, jota nielen, on D. Kirkasvalolamppu palaa mulla kotona
aamusta iltaan. Käyn kerran pari viikossa salilla. Joogaan, meditoin
ja teen hengitysharjoituksen joka aamu. Perjantaisin joogaan pitkän
kaavan kautta, aivan kuten eilen. Kuljen pyörällä lyhyet matkat.
Teen pilatesta ja venyttelen kotona aina kun mahdollista. Olen tarkka
kuluttajavalinnoistani. Kierrätän ja lajittelen. Siivoan kun jaksan
(pitäis taas, täällä on vieläkin jätesäkkejä ja
pahvilaatikoita pitkin poikin kämppää). Niin ja tietysti: parannan
maailmaa kirjoittamalla, aivan kuten paraikaa. :]
Eräs homma joka
minun on pitänyt tehdä pitkän aikaa, on verikoeajan varaaminen
Puhti-palvelun kautta. Mulle on useampikin ystävä suositellut jo
kauan sitten, että ferritiini kannatee mittauttaa. Se nimittäin
saattaa olla syynä väsymykseen. Piti tehdä se jo kesällä, mutta
se jäi. Hyvähän se ois veriarvot otattaa säännöllisesti. Jeps,
se olis seuraava askel.
Muistakaa: Jos mä
en jaksa nii mä en jaksa ja that’s it.
Koittakee ymmärtää, että mulla on aivan oikeasti kausia, jolloin
en jaksa nähdä vaivaa esim.
kaverisuhteiden eteen.
Omassa elämässä on paljon asioita, jotka vievät paukkuja, kuten
uusi työ ja arkirytmin hahmottuminen. Kyllä moni sen onneksi
oivaltaa eikä ala repiä päätään jos minusta ei kuulu aikoihin
mittään.
Mä
vain toivon, että elämä alkaisin viimein asettua. En
halua vaihtaa asuntoa
muutamaan vuoteen enkä kaipaa suuria
muutoksia työrintamalle. Viime
vuodet ovat olleet melekoosta riepoottelua paikasta toiseen. Siihen
on tavallaan jo niin tottunut, että paikat muuttuu, ihmiset vaihtuu
ja kaikki uudistuu, että kaiken vain ottaa tunteettomasti vastaan,
ajattelematta sen enempää. Seis kaikki se! Minä haluan viimeinkin
juurtua, vihdoinkin asettua.
KAVERIT
Musta tuntuu että mulla on ollut viimeiset pari kuukautta
sosiaalinen taantuma. En oo juuri yhtään jaksanut nähdä vaivaa
kaverisuhteiden eteen. Vasta tällä viikolla aloin tehdä asialle
muutosta. Otin yhteyttä muutamaan ihmiseen. Keskiviikkona kävin
pitkästä aikaa Tyttöjen Talolla, jossa juttelin pitkät pätkät
ystäväni kanssa. Torstaina tapasin yhtä ja eilen toista vanhaa
työkaveria kahvilassa. Se on jo paljon, että jaksaa nähdä Oulussa
asuvia ystäviä.
Tampere taas on lukunsa erikseen. Saatan kuulostaa kärkkäältä,
mutta olen jo kahdesti törmännyt samaan ilmiöön: Saan kuulla
matkani jälkeen motkotusta siitä, etten ole ennättänyt tavata tai
että jokin ei ole miellyttänyt. Tätä ovat tehneet eräät nimeltä
mainitsemattomat henkilöt. Mitä tähän voi tuumata? Aina
mielensäpahoittajia maailmaan mahtuu. Sanoin jo aiemmin: Jos en
jaksa niin en jaksa, that’s it. Kai minullakin on oikeus olla
yksin ja rauhassa jos siltä tuntuu. Minä päätän ketä kulloinkin
näen ja ketä en. Aina en erikseen edes mainosta että tulen koko
Manseen. Kun vikkelimmät näkevät sen täältä blogistani,
tulee noottia siitä, etten ennättänyt tavata. Aattelettako te,
että oon huono kaveri, jos en joka kerta ehdota tapaamista? Tulukaa
itte Ouluun jos välttämättä haluutta tavata! Mulle on aivan turha
tulla jäläkikätteen märisemmään. Olen ihminen enkä kävelevä
kalenteri.
Kyllä mää myönnän, että mulla on välillä helkkarin huono
omatunto siitä, etten ennätä pitää yhteyttä. Sitä saattaa
viikokausia ajatella että pitäis ja pitäis, mutta sitten se jää.
En tiedä miksi musta on aina tuntunut pahalta, että toinen ehtii
ottaa yhteyttä ennen minua. Se on ikään kuin henkinen häviö.
Minä haluan olla se, joka ekana kysyy. Silloin koen, että minulla
on ohjat käsissä. Tulee kauhea morkkis: Miksi sen piti ehtiä
ennen mua? Miksen minä saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä aiemmin?
Sisäinen ääni moittii:
Mitäs olit niin hidas? Eihän
sen pitäisi tuntua tältä.
Mistä johtuu,
etten osaa vain aidosti ilahtua toisen yhteydenotosta? Ilahdun, että
toinen ilahtuu minun viestistäni tai soitostani, mutten ilahdu
toisen aloitteesta. Onko
siinä taustalla jotain itseinhoa?
Häpeää omasta
keskeneräisyydestä, vaikkei kukaan meistä ole valmis? En keksi
asialle tässä ja nyt sen kummempaa ratkaisua, mutta helpottaa kun
sai sanottua.
Olen luullut olevani ekstrovertti, mutta ehkä olenkin enemmän
introvertti. Toisinaan ihmisten seura ottaa enemmän kuin antaa.
Nautin yksinolosta, sillä silloin saan enemmän asioita aikaiseksi.
Saa olla ja elää just niinku haluaa, ilman, että kukkaan
häirihtee. Olen kuitenkin herkkä ärsykkeille, kuten toisen
liikkeille, kehonkielelle jne. Ehkä siinä on syy, että käytän
vapaa-aikani ensisiajisesti harrastuksiin, rästihommiin ja luovaan
tekemiseen enkä niinkään kavereiden kanssa hengaamiseen.
To do -listani saa jatkoa: kaverisaneeraus. Avaan puhelimeni
osoitekirjan ja muistelen, ketkä ovat sellaisia ihmisiä, joihin
oikeasti haluan pitää yhteyttä ja ketkä ovat niin sanotusti
toissijaisia. Näin sosiaalinen verkostoni jäsentyy sen sijaan että
olisi yhtenä epämääräisenä kaaoksena päässäni.
MIEHET
Tasan ei käy onnen lahjat. En aivan oikeasti ole päivääkään
ollut millään deittisivustolla enkä muutenkaan ole
seurapiiri-ihmisiä. En käy tansseissa enkä baareissa. Ja silti,
ukoilta tulee suosionosoituksia tuosta vain, jopa ihan arkisessa
elämässä. Olen saanut paljon hyvvää palautetta muun muassa
ulkonäöstäni. Niin paljon, että alan melkein turtua. Yksittäisen
ihmisen yksittäiset kehut eivät aina tunnu miltään. Jos saan
kuulla tämän tästä että ”oot nätti”, ”haluaisin sut”
tai ”vitsi ku oisit nyt täällä”, tuntuu se siltä kuin mulle
syötettäisiin ylenmäärin suklaata, jota en halua syödä. Toisin
sanoen: aivan liian imelää.
Ja sitten on niitä, jotka tuskailevat sitä, ettei Tinderissä tule
matcheja tai ettei ylipäätään rakkausrintamalla tärppää. Harmi
heille. Joskus tekisi mieli kysyä: Miehet: mitä me
minussa näettä? Olen ihan tavallinen veronmaksaja
Adidas-verkkareissa, tuulipuvussa ja kumisaappaissa. Tällainen
tavis vaan. Välillä tekisi myös mieli sanoa päräyttää,
että miehet: jättäkää mut rauhaan ja pitäkää tunkkinne!
Tiedän, että minulla olisi monta ottajaa, mutten huoli kettään –
tai no, melkein kettään. Välillä suorastaan katson ja kuuntelen
sivusta, kuinka mies riutuu rakkaudesta vuokseni – ja minä vain
ihmettelen. Sydäntä repii toisen puolesta, vaan eipä sitä voi
näkymättömäksi muuttua. En myöskään voi kloonata itseäni,
joten tyytykää tähän Tuuliaan tai olokaa tyytymättä. :)
PEKSI
Vihdoin päästään siihen lukuun, jota olen kauan piilotellut.
Jätin tarkoituksella alimmaiseksi, jotta voitta lukia kaiken muun
jäläkeen.
Mies josta olen puhunut, on Peksi, oikealta nimeltään Pekka. Hän
on minua seitsemän vuotta vanahempi. Tosin en edes ajattele ikäeroa,
sillä hän on ikäistään nuorekkaampi. Ei oo sellainen jäykän
asiallinen, että ”hei, olen Pekka kolkytkuus vuotta”, vaan tosi
rento kaveri. Hän assuu Tampereella vaan on kotoisin Pohjanmaalta,
onneksi. Ollaan elokuun alussa tutustuttu. Hän löysi minut. Siitä
se sitten lähti, pikku hiljaa ja omalla painollaan. Sannoinkin, että
sää vain ilmestyit, kaiken tämän kaaoksen keskelle, enkä
todellakaan suunnitellut sua mun elämään. Silti kaikki on tähän
asti sujunut ihmeen hyvin. Jos meitä jokin yhdistää niin
samanlainen huumorintaju. Olemme myös ehdottoman rehellisiä ja
arvostamme suorasanaisuutta.
Peksi on mies, joka kohtelee mua hyvin. Olen aiemmin saanut miehiltä
niin välinpitämätöntä kohtelua, etten aina ole osannut edes
vaatia parempaa. Olin siihen hällä väliä -meininkiin niin
tottunut, että kuvittelin sen olevan normaalia. Kaikki se arvostus
jota nykyisin saan, osoittaa sen, että ansaitsen hyvää kohtelua.
Peksi kyllä kehuu minua, joskus niinkin vuolaasti, että minun on
vähän toppuuteltava – juuri siksi, ettei tule korvista ulos.
Ettei tarvitse pakkosyödä ylimakiaa suklaata. Kyllä hän sen
ymmärtää.
Mää en koskaan liian aikaisessa vaiheessa lupaa mitään. Olen
nuorempana ollut melkoinen sydäntensärkijä, joten en halua tuottaa
pettymystä. En halua möhliä tätä juttua, vaan haluan tehdä
kaikki valinnat hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä, meni
sytteen taikka savveen. On viisaampaa pitää jalat maassa,
kuulostella ja katsella kuin rynnätä suinpäin suhteeseen. Olen
hittaasti lämpiävä, minkä olen usiampaan otteeseen sanonut, enkä
suotta. Jos homman vie alussa liian pitkälle, on vaikiaa perääntyä.
Kaikki sen tietää mitä hosumalla tuloo. :P Mikäpä kiire tässä
ois.
Niin tai näin, eipä hän oo Pekkaa pahempi. ;)
P.S. Minulla on Peksin lupa puhua hänestä blogissa nimellä. Mikäli
asianomainen vaatii oikaisua, ottakoon yhteyttä
allekirjoittaneeseen. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti