Moikka! Hyvää perjantai-iltapäivää!
"Anna minun mennä / anna minun mennä / anna minun mennä järjiltäin", laulaa Samuli Putro mulla Spotifyssa.
Istun bussissa matkalla Linnainmaan Prismalle, jossa käyään ostoksilla ja lähdetään perinteiseen tapaan Aitolahden suunnalle kaveriporukalla mökkeilemään.
Fiilis on hyvä. Oon nähäny harva se päivä miestä ja kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Tiijä vielä mitä tästä tullee. Aika näyttää. Haluan kuitenkin hetken kertoa eilisestä.
Oli torstai toivoa täynnä. Hain seuralaiseni autolla pihastaan ja ajoin meidät Pirkkalaan muuan mökille. Olimme kahden ja asetuimme tupaan juomaan teetä. Järvimaisema oli kauniin syksyinen. Oli tihkua ja vähän muutakin ilmassa. Kävin uimassa. Polskin elämänriemusta kuten aina. Lämmittelin hetken tuvassa, minkä jälkeen lähdimme. Seuralaiseni ajoi tällä kertaa. Kääntyessämme kohti lentokenttää, jonne olisimme menneet katsomaan sotilaskoneita ja helikoptereita, tunsin, kuinka auto alkoi yhtäkkiä käyttäytyä oudosti. Mies pysäytti auton ja totesi, että eturengas oli puhjennut. Voi ei, mietimme, mitäs nyt tehdään?
Seuralaiseni ei ollut koskaan joutunut vaihtamaan auton rengasta, joten minun oli soitettava äiti apuun. Äiti yritti tavoittaa serkkuani, joka on aiemminkin korjannut autoamme, mutta hän ei ollut maisemissa. Niinpä äiti tilasi itselleen taksin. Hän on meidän perheestä se joka on aina vaihtanut renkaat. Takaluukussa oli vararengas, tunkki, mutterinkiristin ym. tarvittavat työkalut. Taksia odotellessa minä ja ukko lämmittelimme autossa. Taaempana kulki ilmavoimien reserviläisiä. Oli lentosotaharjoitukset. Lopulta menimme ostamaan lentokentän kahvilasta kuumaa juotavaa ja neuvoin äitiä jäämään taksista ulko-oven kohdalla.
Siinäpä sitä näkivät äitimuori, ja jos nyt voi sanoa, vävyehdokas toisensa. En mä äidille mitään maininnut, että me tapailemme. Eläköön toistaiseksi siinä uskossa, että hän on kaverini. Joka tapauksessa, Renkaanvaihto onnistui. Äiti veivasi tunkkia ja ukko painoi jalallaan sitä ristinmallista kiristintä alas ja muutenkin oli apumiehenä. Kaikki onnistui ja lähdimme ajamaan pikkuteitä pitkin takaisin päin.
Homma meni niin, että jollei rengas olisi puhjennut, olisimma ajaneet Haukkariin ukon luo. Oisin viipynyt muutaman tunnin ja ajellut illalla porukoiden luo. Mutta, koska tuli pari muuttujjaa, ei olisi minun ollut järkeä käydä kääntämässä ja lähteä syyspimeällä seikkailemaan busseilla takaisin. Niinpä minä päätin suorilta jäähä yöksi. "Joo Tuulia mä en halua kuulla enempää" varmaan muutama lukija aatteloo kun kerron suoraan tyyliini, että oon ollut miehen luona yökylässä. Nooh, kaikki hyvin anyway. :) Äiti heitti meijät Haukkarin Salen pihaan, josta jatkoimme kaupan kautta hänen kämpilleen. Niin yksi rengasrikko voi muuttaa kaiken. "Eikkait elämä olis elämää jos ei välillä sattuis ja tapahtuis", totesin, ja mies oli samaa mieltä.
Katottiin Ikitie, puhuttiin kaikesta, siis kaikesta, nukuttiin, syötiin ja otettiin rennosti. Sitten tultiin bussilla Westerille ja menin porukoille. Ei muuta kö uudestaan kamat kasaan ja matkaan.
En käsitä itsekään miten asiat vain tapahtuu... vähän vielä hämilläni ja pyörällä päästäni.
Pian jään pois. Kyllä mää illemmalla vielä tämän miehen kanssa viestittelen.
Ostokset tehty ja takapenkillä matka taittuu täällä Aitolahdentiellä. Ruska on edelleen upea. Mukavaa lokakuista viikonloppua! :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti