Tuitsun syyskuulumiset

Moikka moi. Syyskuu jäikin välistä bloggaamisen osalta. Ei ollut paljoa kerrottavaa ja toisaalta ei myöskään sopivaa hetkeä istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Nyt on sunnuntai ja kello vähän yli yksi. Asiaa on. Kaikkea en ehdi enkä voi kertoa, mutta kirjoitan niin paljon kuin suinkin kello antaa myöten. Lähden reilun tunnin päästä serkkua moikkaamaan. Luulisi, että tässä ajassa ehtii jo jotakin tuottaa. :) P.S. Olen luonnostellut tekstiä jo ainakin viimeisen viikon, joten nyt sitten vain kirjoitan loput.

 

IHMISSUHTEET

Parisuhde

Olen alkanut seurustella. Se tapahtui lokakuun alussa, mutta virallistimme suhteemme Facebookissa vasta perjantaina 10.10. Olen yhdessä lapsen isän, Pekan, kanssa. Olemme tunteneet kuutisen vuotta. Tässä välissä meillä on ollut on-/offia ja onpa tässä välissä meille syntynyt myös lapsi. Olemme tapailleet vakavissa merkeissä juhannuksesta saakka. Aloimme jo silloin miettiä mahdollista seurustelua. Halusin kuitenkin viettää vapaan kesän ja olla sinkkuna syyskuun loppuun asti, minulla kun ei ollut kiire parisuhteeseen.

Niin tai näin, tässä sitä nyt ollaan ja seurustellaan taas yli seitsemän vuoden tauon jälkeen. Tuntuu loogiselta olla lapsen isän kanssa parisuhteessa. Välitämme toisistamme ja viestittelemme päivittäin. Tapaamme ainakin kerran viikossa. Emme näe joka päivä, sillä meillä on myös oma, toisistamme riippumaton elämä - ja hyvä niin. :) 

Kaverit

Vaikka seurustelen tätä nykyä, kaverit ovat ja pysyvät. He ovat minulle yhtä tärkeitä kuin ennenkin. Yhtälailla Pekka tapaa omia kavereitaan ja se on minulle ok.

Minulla on paljon kavereita, mihinkäs se olisi muuttunut. Erään heistä haluan kuitenkin mainita tässä blogissani. Hän on Jenni. Jenni ymmärtää, että muutakin elämää on kuin kaverit ja puhelin. Hän antaa minulle omaa tilaa, aikaa ja rauhaa eikä pommita niin kuin jotkut tekevät. Arvostan sitä, että asiat laitetaan yhteen ja samaan viestiin. Jenni ei myöskään utele asioistani vaan antaa minun kertoa juuri sen mitä kulloinkin haluan kertoa. 

Välillä toivon, että ihmiset elämässäni toimisivat samoin kuin Jenni, eli antaisivat aikaa ja mahdollisuuden kertoa kuulumisia ilman, että jatkuvasti täytyy töksäyttää usealla viestillä, tyyliin "moi", "mitä kuuluu", "mitä teet", "koska nähään" jne. Arvostan viestittelyssä enemmän romaaneja kuin small talkia. Toki lyhyet viestit ovat selkeämpiä, mutta romaanien kirjoittaja näkee selvästi enemmän vaivaa, mikä on hyvä.

Kunnioitan sen kaltaista ystävyyttä kuin mitä Jenni antaa. Jenni on aito ihminen. Meillä saattaa mennä parikin päivää vastata viestiin, eikä kumpikaan siitä suutu. Jenni on monet kerrat sanonut, että vastaa kun ennätät ja jaksat. Toivisinkin, että näkisin Jennin pian. 

Tarkoitus ei ole tällä tekstillä nostaa Jenniä millekään jalustalle tai tituleerata häntä muita paremmaksi, vaan kertoa esimerkin ystävästä, jonka kaltaisesti tahtoisin muiden ystävieni minuun suhtautuvan. Toivottavasti saitte ajatuksesta kiinni. 

Tuulia, sosiaalisesti uupunut

Tunnen olevani sosiaalisesti ylikuormittunut. Tämä tunne on kestänyt reilun viikon. Olen kerta kaikkiaan ollut liikaa ihmisten kanssa tekemisissä. Minulla on aika vähän mahdollisuuksia olla kokonaan yksin. Aina on joku, joka kaipaa, viestillä tai soittamalla. Lisäksi on sovittuja kaveritapaamisia, sillä kuten kerroin, kavereita on paljon. Kysymys kuuluu: Tarvitseeko minun sopia ja mennä niin mahdottomasti? Niin, onko se pakollista? Olenkin yrittänyt minimoida sosiaalisia kontakteja, missä olen jotenkuten onnistunut. 

Välillä tekisi mieli sanoa: Ihmiset, antakaa minun olla epäsosiaalinen. Haluan edes joskus olla se, joka vetäytyy yksin omiin oloihinsa. Kuten nyt, kun tässä bloggaan. Ei vaan, minun on itse otettava se oma aika, paikka ja tila. Totuus on, että kukaan toinen ei voi toiselle sanoa, että "nyt sun on oltava ihmisten kanssa" tai "nyt sun on otettava omaa aikaa". Se täytyy itse tietää, milloin mitäkin kaipaa ja toimia sen mukaan. Emme ole ajatustenlukijoita.

Tuulia, sosiaalisesti ahdistunut 

Huomaan tätä nykyä oireilevani sosiaalisissa tilanteissa, etenkin, jos katson toista ihmistä silmiin. Alan pakkonieleskellä. Sitä eivät välttämättä muut huomaa, mutta itselleni se on erittäin tympeä ja kiusallinen vaiva. Minulla oli tätä jo lukiossa. Aina ennen kuin sanon jotain, minun pitää nielaista. Jos hoen mielessäni, että "älä niele", suuhuni kertyy kahta kauheammin sylkeä, joka sitten on pakko nielaista. Ja kas, noidankehä on valmis. Usein pakko-oireiluni taustalla on stressiä, ahdistusta, väsymystä js ylikuormitusta, mutta myös pelkoa, häpeää ja miellyttämisen halua. Silloin, kun en välttämättä haluaisi kommunikoida kasvotusten, oireilu alkaa. 

Pakkonieleskely on usein ohimenevää ja häipyy vähitellen. Teen sitä siksi, että olen liian tietoinen itsestäni. Häpeän senhetkistä tilannettani ja olemistani muiden seurassa niin paljon, että tavallaan nielaisen häpeän pois. Luonnollisesti häpeän myös pakkonieleskelyäni, minkä vuoksi yritän tehdä sen äänettömästi. Jännittää, että tartutan nielemiseni myös muihin ihmisiin, jolloin minua alkaa hävettää entistä enemmän. Mutta oikeasti: Ketä ääneen nieleminen haittaa? Luonnollinen refleksihän se vain on. Monesti turvaudunkin vesipulloon silloin, kun en kehtaa nielaista tyhjää. 

Ongelma menee ohi vasta, kun saan olla yksin. Vain yksin ollessani rentoudun täysin ja unohdan nielemiseni. Vähitellen, ajan saatossa, pystyn jälleen olemaan rennosti muiden seurassa enkä edes ajattele, että minun pitäisi niellä muuta kuin ruokaa ja juomaa.

En kehtaa puhua ongelmastani ääneen, että sori, nyt kerta kaikkiaan ahdistaa, joten siksi avaudun siitä täällä. Olisi mukava kuulla, onko muilla vastaavanlaisia tuntemuksia.  

 

HARRASTUKSET

Minulla on samat harrastukset ja viikko-ohjelmat kuin aina ennenkin. Käyn Tohlopinjärvessä uimassa joka aamu - sillä lähtee päivä käyntiin. Kuntosalilla käyn 2-3 kertaa viikossa. Liikuntakeskus Funilla on virtuaalisali, jossa teen yleensä step30:n. Joskus teen stepin tilalla sisäpyöräily45:n tai sisäpyöräily30:n, riippuen kuinka paljon minulla on aikaa. Perjantaisin usein vain joogailen. Steppien ja sisäpyöräilyjen lisäksi teen kaksiosaisen salitreenin, toisen yleensä tiistaisin ja toisen torstaisin.

Käyn Kalkun seurakuntatalolla keskiviikkoisin. Siellä kokoontuu Kalkun kirkontupa, jota itse kutsun mummokerhoksi, johtuen siitä, että kohderyhmänä on ikäihmiset. Olen kai outo, mutta olen käynyt mummokerhossa jo vuosia. Ketään ei ole haitannut se, että minä alle 35-vuotias olen siellä heidän kanssaan. Mummot ja papat ovat mukavia. Käyn siellä myös siksi, että Kalkun seurakuntatalo on minulle rakas paikka - olenhan käynyt siellä avoimet päiväkerhot ja pyhäkoulut. Myös veljeni ja tyttäreni on kastettu siellä. Mummokerhossa on mukavaa ohjelmaa: usein joku puhuja tai sitten vai tuolijumppaa, pelailua, musiikkia ja mitä milloinkin. Ohjelma päättyy hartauteen, minkä jälkeen on lounas.

Perjantai-itaisin käyn Mummon kammarilla. Siellä järjestetään parittomina viikkoina sinkkujen ilta. Enää en, tämänhetkisellä siviilisäädylläni, voi osallistua sinkkuna sinkkujen iltaan. Siksi soitin eräälle Mummon kammarin vastuuhenkilölle ja kerroin, että haluaisin alkaa vapaaehtoiseksi sinkkujen illoissa. Vapaaehtoiset nähkääs saavat olla varattuja. Yksi syy miksi haluan jatkaa sinkkujen illoissa käyntiä, on se, että tykkään soittaa pianoa. Osa illoissa kävijöistä suorastaan odottaa, että kuulevat pianomusiikkia. Toki voin vapaaehtoisena tehdä muutakin, kuten pyyhkiä pöytiä, avustaa jne. 

Ja kas, viime perjantaina eli toissapäivänä olin ensimmäistä kertaa sinkkuillassa vapaaehtoisena. Sain oikein oman nimikyltinkin. Muuta vapaaehtoishommaa en tällä kertaa tehnyt kuin että soitin pianoa. Sain yleisöltä jopa kahdesti aplodit.

Sinkkuillat pidetään parittomien viikkojen perjantaina, kun taas Iltavuoro pidetään samaisessa paikassa Mummon kammarilla parillisten viikkojen perjantaina. Viime kerralla, soittaessani pianoa, eräs vetäjistä ehdotti, että voisin halutessani alkaa säestää. Sehän sopii kyllä! Siispä, siinä missä toisilla on pizzaperjantai, minulla on pianoperjantai. Tästä lähtien minut löytää, jos ei joka ikinen, niin harva se perjantai Mummon kammarilta soittamasta. 

En halua kehua itseäni, mutta en minä mikään amatööri ole. Mummolassa oli Hellas-piano, jota jo pikkutyttönä pimputtelin. Kävin 6-vuotiaasta 13-vuotiaaksi asti pianotunneilla. Sittemmin olen soitellut lähinnä omaksi ilokseni. Virtuoosiksi on vielä matkaa ja haluaisinkin a) oman pianon, b) alkaa ottaa soittotunteja. Sanotaan, että lapsuuden harrastuksen löytää uudelleen aikuisiällä. Minulle on käynyt niin. Olin monta vuotta soittamatta, kunnes yhtenä iltana Mummon kammarin vetäjä kysyi, onko täällä säestystaitoisia. Viittasin - ja se oli menoa. Eipä siinä, hienoa että kipinä on syttynyt uudelleen. :)

 

TYÖUNELMAT

En ole tehnyt kunnolla töitä vuosiin. Vireystilani on jo pitkään ollut niin hyvä, että voisin kuvitella palaavani työelämään jossakin vaiheessa. Sen tiedän, että loppuvuosi tulee olemaan kiireinen, joten juuri nyt en jouda ajatellakaan työhakemuksia. Klubitalolla on 6.11. CV-paja, jonne saatan mennä, mutta muuten työt saavat vielä tovin odottaa.

Haaveilen siitä, että saisin olla jossakin pienessä kahvilassa töissä. Voisin keitellä kahvia, tarjoilla leivoksia ja rupatella mukavia asikkaiden kanssa. Siitä on aikaa, kun olen kassakonetta käyttänyt. Taisipa olla viimeksi vuonna 2013, ollessani yhden kesän Lidlissä töissä. Yhden kerran käytin kassaa myös vuonna 2014, työskennellessäni eräällä palvelutalolla. Voisin opetella käyttämään kassakonetta klubitalolla ollessani. Täytyy jonain päivänä jotakuta kassataitoista nykäistä hihasta. Sen teen, mikäli haluan päästä lähemmäs unelmaani. Hygieniapassi minulla on, joten sitä ei tarvitse uudelleen suorittaa.

Haluan nimenomaan pieneen kahvilaan. En voisi kuvitellakaan olevani töissä esimerkiksi Espresso Housessa, jonne väkeä tulvii kaiken aikaa. Haluan pysähtyä kuuntelemaan asiakkaita, mikäli suinkin töiltäni ehdin. En tiedä, opinko tekemään erikoiskahveja, mutta ainakin tavallista kahvia voin keitellä. Tuskin se kovasti sen vaikeampaa on kuin kotikeittimellä keittäminen. Asettaa vain suodatinpussin, mittaa jauheet, kaataa veden, napsauttaa koneen päälle ja antaa tippua.

Katsotaan, milloin saan aikaiseksi laittaa hakemuksia. Valitettavasti se ei nykypäivänä mene niin, että marssii vain sisään jonnekin kahvilaan, ojentaa ansioluettelon ja kysyy, pääseekö töihin. Sen näkee sitten, tärppääkö, kun ensin malttaa hakea. :)

 

REISSUT YM.       

Olin kuukausi takaperin Oulussa, jonne matkustin Onnibussilla. Näin kavereita ja uin Oulujoessa. Kävin myös kerran Oulun Fun-kuntosalilla, koska samalla jäsenyydellä pääsee kaikkiin Suomen Funeihin. Reissu meni hyvin ja tapasin paljon kavereitani. Kävin useampana päivänä moikkaamassa ystävääni, joka oli OYSissa. Onneksi hän pääsi kotiin samana päivänä, kun itse lähdin Oulusta. 

Kävin jo toistamiseen Hailuodossa, tällä kertaa ystäväni Edin kanssa. Kuljimme matkan bussilla. Jäimme satamaan, jossa oli pieni kotoisa kahvila. Huomasimme, että silta Hailuotoon valmistuu kovaa vauhtia. Auringonlasku oli upea ja seisoimme suurimman osan lauttamatkasta. Otimme valokuvia, joita en juuri nyt jaksa laittaa blogiini, mutta ehkä myöhemmässä vaiheessa. :)   

Saatan lähteä Ouluun uudelleen joulukuun puolessa välissä. Silloin olisi tarkoitus pitää yhdet pikkujoulut. Tapaan myös muutamaa ystävääni, ja jos hyvin käy, käyn Oulujoessa uimassa. 

Minulla asuu ystäviä eri puolella Suomea. Olisi mukava päästä käymään Jyväskylässä, Seinäjoella ja Espoossa. Viimeksi mainitussa saatan lähteä käymään loppuvuodesta tai viimeistään alkuvuodesta, muuten menee ensi vuoden puolelle. 

 

TYTTÖ

Tytöllemme kuuluu hyvää. Hän on 1 v. 9 kk. Hän kasvaa ja kehittyy kaiken aikaa. Tuttavallamme on koira, jonka nimi olkoon vaikka Musti. Kun tyttö näkee minkä tahansa koiran, hän sanoo innoissaan: "Musti!" Kerran hän sanoi ulkona hyppivää varislintuakin Mustiksi. Tyttö alkaa olla siinä iässä, että hänen kanssaan voi jo jutella. Kun kysyn häneltä onko-kysymyksiä, hän vastaa: "Joo." Omaa tahtoa meidän taaperoltamme löytyy. Jos hänen kädestään ottaa pois tavaran, huuto tulee. Pientä uhmaa alkaa olla havaittavissa, mutta se kuuluu ikään. 

 

 

Jeps. Kello on vartin yli kahdeksan. Kellojen siirtäminen ei juuri vaikuttanut minuun. Heräsin aamulla kesäaikaa seitsemältä eli talviaikaa kuudelta, kävin uimassa ja tein aamutoimet tuttuun tapaan. Olin Pekan kanssa serkullani tänään. Hänellä on aivan ihana kissanpentu, Manteli. <3 Kovin on leikkisä ja seurallinen tapaus. Ulkona on pimeää ja pimeämmäksi menee, mutta alle pari kuukautta kun jaksetaan, niin kaamos väistyy ja kevättä kohti taas mennään. :)

  

Mukavaa loppusyksyä! Minusta kuullaan vielä tämän vuoden puolella!