Hei. Juhannus on vietetty oikein rauhallisissa ja luonnonkauniissa merkeissä. Nyt istun junassa matkalla Ouluun. Tällä kertaa olen yksin.
Torstai-lauantai Luodossa saarimökillä. Maisemat ihanat, ruoka maittava ja seura hyvä. Puusaunan löylyt. Sain uida meressä elämäni kyllyydestä. Siitä minä nautin. Meitä oli yhteensä kahdeksan ihmistä keskikesän juhlaa viettämässä, mukaan lukien kaksostytöt, jotka täyttävät pian neljä vuotta. He nauttivat, kun pidin heille seuraa rannassa. Uimme yhdessä monta kertaa. :)
Pekan siskopuolen perhe jäi vielä mökille, mutta minä, Peksi ja hänen äitinsä tulimme Pietarsaareen eilenillalla. Tämä ja eilinen on kierrelty pitkin kaupunkia. Puolen päivän aikaan kävin Vanhassa satamassa uimassa. Muutoin olemme olleet Pekan kotitalossa ja olen pitänyt seuraa Pekan äidille.
Olo käy päivä päivältä heikommaksi, tuntuu että invalidisoidun jatkuvasti. Voimat ovat todella vähissä. Väsymys ja tunnottomuus ovat kauheita. Aivan hirveää, kun ei muista, ei tunne. Aika vain kuluu enkä jaksa tehdä mitään.
Siitä huolimatta, nyt on tullut aika kokeilla siipien kantavuutta. Yksin oleminen tavallaan pelottaa (kuinka selviän, kuinka kestän kaikki ikävät tunteet ja kaiken sen vastuun, jota ei voi oireisiinkaan vedoten väistää), mutta on tavallaan lohdullista. Saan itse päättää mitä teen ja missä järjestyksessä. Toki olen läheisiin yhteydessä joka päivä. Mulla alkaa se nettiterapia (tiedä onko siitä mitään hyötyä mutta testataanpa kuitenkin), Kela-selvitykset ym. Toki uin joka aamu, salilla haluan käydä ja ystäviäkin tavata. Ja Omakannasta katsoa mitä tietoja minusta on kirjotettu.
Kärsimys on todella kova. Muisti harvenee, voimat ehtyvät, toiminta hankaloituu ja ajatukset putoilevat päästä. Huomaan, kuinka silmät seisovat päässä, vaikken valvo tahallani tai käytä päihteitä. Yö tai päivä, vointi on sama. Pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Ulkopuolisen avun tarve lisääntyy. Aivan kauheaa, kun ei voi keskittyä. Eikä kukaan osaa auttaa.
Vaistoan joka hetki sen huolen ja sen avuttomuuden tunteen, jota oloni saa kanssaihmisissä aikaiseksi. Tämä olo riepottelee miten tahtoo, ei anna hetken rauhaa. Milloin paranen? Miten kaikki ratkeaa? Miksi nuori ihminen joutuu näin koville? Miten ihmeessä olen tämän kaiken jaksanut?
Kriisitilanteissa ihminen luo vaistomaisesti selviytymiskeinot. Niitä on minulla lukuisia. Sellaisiakin, joita ei osaa selittää. Tekee vaan.
Kello on kuusi. Koitan soittaa serkulle. Hän olisi tulossa Ouluun mun tykö heinäkuun alussa.
Suurkiitos Pekalle ja kumppaneille juhannuksesta. <3 Tämä meni niin hyvin, kuin olosuhteisiin nähden vain voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti