Elokuun avaussanat

Heipä hei. Mukavaa alkanutta elokuuta! Minä nyt sitten postaan junasta käsin kun kerran niin lupasin. ”Sunnuntaiehtoolla”, muistan sanoneeni toissakertaisessa postauksessani. Alkaa se päivä ehtoon puolella olla, vaikka kello ei ole vielä viittä. Juna on 17.48 Oulussa. Seuraavaksi pysähdytään Ylivieskaan. Tampereella tuli vettä ku aisaa, mutta Kokkolaan saavuttaessa aurinko paistoi täydeltä terältä.

Solen skiner i Karleby.

Kotiin kun pääsen, lähden lähes samantien uimaan. Tänään jäi aamu-uinnit välliin, syystä että heräsin 9.35. Aikaa lähtöön oli alle neljä tuntia ja talo täynnä väkeä. Väkeä, jonka kanssa halusin vaihtaa ajatuksia ennen lähtöä. Olin serkulla Linnainmaalla. Perille kun pääsen, kauaa en valavo, sillä huomenna on työpäivä. Tuntuu todella oudolta mennä kotiin. Olen ollut päivää vaille kuukauden poissa.

YESTERDAY

...all my troubles seem go far away. Millähän vuosikymmenellä kyseinen The Beatlesin hitti on julkaistu…? Niin tai näin, haluan kertoa eilisestä:

Heräsin 6.15 ja tein aamutoimet tavalliseen tapaan. Tein tarvittavat valmistelut serkkuni 40-vuotusjuhlia varten: kasariaiheisen tietovisan puhtaaksikirjoitus, kortti valmiiksi ja lahja pakettiin. Kaiken tämän lomassa siivosin ku viimeistä päivää. Järjestin tavaroita ja pyyhin pölyjä. Uintireissulla vein vielä pari mattoa muovipussissa UFF:n laatikkoon. Sain yläkertahuoneen sellaiseen kuntoon, että olen tyytyväinen.

Huoneen sekamelska oli vaivannut mieltäni pitkään. Toki siellä on minun tavaraa (joista suurimman osan hävitin tai vein mennessäni Ouluun), mutta enimmäkseen äidin. Porukoilla käydessäni valitan äidille joka kerta tavarapaljoudesta. Tällä kertaa se tuotti tulosta. Perjantaina raivasimme yläketaa, kävimmeläpi laatikoita ja keräsimme vaatteita muovikasseihin, jotka myöhemmin vein UFF:lle.

Tiesin, että tulen tämänkertaisen Tampere-reissun aikana siivoamaan huoneeni kuntoon. Toki jätän äidin vastuulle hänelle kuuluvat tavarat, vaikka läksytänkin häntä, että ”mikään ei oo ikuista etkä sää varmasti tuu tätä elämäs aikana tarvitsemaan”. Olisin imuroinut, mutta Antti oli vienyt pölynimurin (omansa oli kait mennyt rikki). Olisin pessyt ikkunan, mutta ikkunanpesuvälineitä ei löytynyt. Siispä järjestin tavarat. Ihailin lopputulosta. Olin kuin kapteeni, joka jättää laivan viimeisenä. Otin valokuvan ja poistuin.

Tässä ennen, puoliväli ja jälkeen -kuva.

Perjantai. Alkutilanne. Kaikki vielä levällään. 

Myöhemmin illalla. Voiton puolella! P.S. Etsi kuvasta Mymmeli. ^^

Lopputulos = mielenrauha.

Koen talon siivoamisen elämäntehtäväkseni. Haluan joka kerta päästä eteenpäin. Olen aloittanut huoneestani. Tulosta se tuotti – olen todella ylpeä itsestäni. Tein valtavan työn. Monesti tuntuu, että raadan vanhempienikin edestä. Se ei ole vain mekaanista siivousta, vaan henkistä puhdistautumista. Käyn läpi muistoja, mikä auttaa selkiyttämään lapsuutta, juuria, identiteettiä, syitä ja seurauksia. Pelastan omaisuuteni uppoavasta laivasta. Näytän itselleni ja muille, että onnistun. Lahjoitan tarpeettomat tavarat. Ilahdun, kun joku lähipiirissäni ilahtuu vanhoista vaatteistani. (Tätä on tapahtunut viime päivinä ja viikkoina. :)) Ennen kaikkea parannan maailmaa.

Sanotaan, että tehdyn työn takana on hyvä olla. Lähdin tyytyväisenä äidin kyydillä Pekan kanssa Linnainmaalle, jossa aloiteltiin serkun nelikymppisiä 1980-luvun teemalla. Sielläkin oli tiedossa töitä, joskaan ei siivousta: hedelmäsalaatin pilkkominen. Eipä siinä. Reilu puoli tuntia siinä meni, mutta kaikille maistui.

Meitä oli yhdeksän henkilöä, päivänsankari mukaan lukien. Ilma oli lämmin ja tunnelma rento. Koko juhlan ajan istuimme ulkona saman pöydän ympärillä. Se jos mikä kertoo hyvästä yhteishengestä. ♥ Kukaan ei mököttänyt yksinään, vaan kaikilla oli yhdessä hauskaa. Välissä haimme talosta kahvia, kakkua ym. tarjottavia. Tanssimme, kuuntelimme musiikkia ja saunoimme. Erityisen paljon kiitosta sai minun ja Pekan pitämä 80-luvun tietovisa. Kaikki sujui hyvin ja olimme erittäin tyytyväisiä. =)

Minä ja itse päivänsankari :)

Me visajuontajat :P

Tuitsu edusti liikunnalista elämäntyyliään pukeutumalla Jumppapirkko-asuun. Vedin monta aerobic- ja tanssiesitystä. :P Askel oli kevyt. Jälkeenpän ajattelin, että todellakin ”all my troubles seem go far away”. Kun on saanut työnsä päätökseen, voi hyvillä mielin huvitella.

Tuitsu repäs kunnolla!

Kaikki mukaan kasaribicciin! Yli kali koli neli! Ja askel viereen askel viereen! 

MIKÄ FIILIS TÄNÄÄN?

Valavoin tolokuttoman myöhään. Meni varmaan yli yhteen. Saunominen ym. väsytti. Te tiiättä että alkoholia en ota, joten älkää muuta luulko. Aamulla en kyllä torkuttanut vaan nousin ylös samantien. Päässä on soinut koko päivän heräämisestä saakka Danger Zone. Se oli meillä yhtenä kysymyksenä 80-luvun tietovisassa. Top Gun -elokuvasta, mistäs muusta. Toinen joka soi, on Livin' On a Prayer. (Inhoan sanaa korvamato, toisekseen nuo on legendaarisia kasarihittejä!) Nyt junassa valavominen kostautui ja jouduin ottamaan nokoset. Onneksi alle puolen tunnin päästä ollaan Oulussa.

Serkun kanssa juttelin ja hänkin totesi, että olen hurjan paljon reissannut. Hän sanoi, että muuttaa kaiketi joskus takaisin Tampereelle. Sanoin, että itse en halua muuttaa. Jos muuttaisin, elämäni menisi pelkkään ihmisten näkemiseen. ”Ei sun tarvi nähdä ihmisiä”, hän sanoi. Hetkeä myöhemmin sanoin, että ”olet oikeassa, ei mun ole mikään pakko nähdä ihmisiä”. Se ei silti tarkoita, että minä muuttaisin takaisin Tampereelle. Missä ikinä olen, voin tehdä muutakin kuin nähdä ihmisiä – kuten Kalkussa ollessani siivota porukoiden talon yläkertaa.

Olen saanut yliannostuksen vanhemmistani, sukulaisistani, matkustamisesta ja Tampereesta. Eilen sanoin Pekalle, että jos mulla on ollu hermo kireällä, se johtuu porukoista. (Aivan varmasti kaikilla meistä on joskus menny hermo omiin vanhempiin!) Näin suomeksi sanottuna v-käyrä on ollut meleko korkialla. Suku on rakkain ja suku on pahin. Huh mikä helepotus päästä ihimisitä hetkeksi erroon! Paino sanalla hetkeksi, sillä ensi viikonloppuna tuloo uusi reissu Tampesteriin, jossa on kummitytön rippijuhlat. (Kyllä, minulla on kaksi kummityttöä.) Sillä kertaa tosin en mene porukoille. Kyllä äitee ja iskää on kestetty aivan tarpeeksi. Anteeksi vaan, mutta näin on närreet.

Jaahas, määpä julukasen tämän tekstin plus jotain muuta mukavaa. Paluu arkeen on edessä ja toivottavasti elämä asettuu omiin uomiinsa. Siitä huolimatta olen kiitollinen kaikille, joiden kanssa sain jakaa viimeksi kuluneen kuukauden. Koen tämän todella merkitykselliseksi. ♥