Moi!
Oon junassa, joka pysähtyi juuri Ylivieskaan. Viimein pääsee kotiin! Reissu oli aivan ihana vaikka välillä olikin rankkaa. Niinhän se vanha ruotsinkielinen sanonta menee, että borta bra men hemma bäst!
Matkan pääasiallinen tarkoitus toteutui paremmin kuin hyvin, sillä kavereita minä todellakin näin, jopa niitä, joiden tapaamisesta on useampi vuosi aikaa. Mut nurja puoli on tää aikataulu! Välillä tää mansessa matkailu vaatii huolellista organisointia, ja kun jotakin oon sopinut, yleensä pyrin myös pitämään sen. Yhdistelin esim. etelän reissun niin, että ehdin nähdä kaikki maisemissa olevat kaverit. Viimeisinä päivinä kävin tiistaina ja keskiviikkona Hervannassa neljän kaverin ja torstaina Hallilassa kahden kaverin luona. Välimatkat taittuvat kävellen, sillä halusin säästää bussimatkoissa. Väsy painaa tietysti sillä tahti on melko hurja ja kavereiden määrä suhteessa siihen paljonko heidän kanssaan haluasi viettää aikaa, on rajallinen. Siihen kun lisätään tukala kuumuus, niin johan se rupeaa vähitellen syömään.
Kaiken lisäksi mä oon oikeasti kova stressaamaan. En pidä sanasta stressi ja inhoan sitä ilmiönä aivan suunnattomasti, mutta valitettavasti olen siihen taipuvainen. Just varsinkin reissujen aikana kiusallisimpia tilanteita on pakkaaminen, aikataulussa pysyminen ja kaikkeen mahdolliseen sopeutuminen (vaikka yleensä kyllä oon tosi sopeutuvainen). Herkimmilläni oon silloin, kun olen väsynyt. Stressi onkin mulla monesti väsymyksen johdannaista. Varsinkin kuumalla ku hikoilee öisin paljon ja nukkuu vieraissa paikoissa, ei ehdi kunnolla palautua, vaikka ajallisesti nukkuisikin riittävän pitkät yöunet. Mutta se unen laatu... joskus kestää saada unen päästä kiinni. Sitten se puolikoomainen olo vain seuraa päivästä toiseen ja sitä koittaa vaan selviytyä. Hankalaksi tilanteen tekee se, että haluan tehdä sovitut asiat vaikka olisin kuinka väsynyt. Oma olo harvoin menee sen ilon edelle, joka on, kun saa nähdä ystäviä. Toisaalta hyvä että on tunnollinen ja täsmällinen, mutta joskus pitäis vaan osata sanoa ei ja perua menoja jos oikeasti ei jaksa. Eihän siitä silloin edes nauti jos puoliväkisin raahautuu jonnekin. Kaikki kun on vapaaehtoista. Oon vaan tosi miellyttämisenhaluinen. Ja kai mää ajattelen, että sen kerran ku Tampereella käydään, tehdään kaikki mitä on luvattu ja vietetään yhteistä aikaa täysillä, kun seuraavaan kertaan voi mennä pitkä aika.
Joo... väsymys lisää stressiä ja silloin alan tosissani murehtia välillä aivan turhasta. Mulla on jatkuva pelko ja huoli siitä, että myöhästyn tai unohdan tavaroita. Nuorempana mulla oli taipumusta molempiin, ja nykyisin hävettää tosi paljon etenkin, jos en ole ajoissa - vaikkei kyse olisikaan mistään supertärkeästä kuten työhaastattelusta. Tunnen häpeää myös silloin, jos oon omasta mielestäni liian hidas. Kaikki väsymys, hitaus ja myöhästyminen saa mut tuntemaan itseni heikoksi, vaikka taustalla oleva syy on inhimillinen. Kun väsymys on riittävän kova, ei luonnostaan jaksaisi tehdä yhtään mitään. Siinä sitä ollaan melkoisella törmäyskurssilla, kun uhmataan omaa todellista olotilaa.
Tää elämä on oppia ikä kaikki ja kyllä mulla onneksi keinot on stressin selätykseen.
Jatkuu seuraavassa tekstissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti