Moikka! Sori, ettei musta oo tän vuoden puolella kuulunut. Vaan nyt musta tuntuu, että on pakko saada avautua. Päässä pyörii ajatuksia, jotka kiusaavat yötä päivää.
Listaan heti kymmenen asiaa, joita en jaksaisi äitinä tehdä.
En jaksa
-laulaa vauvalle
-leikkiä hänen kanssaan
-opetella vauvahierontaa (vaikka olen hieroja ammatiltani)
-pyyhkiä vähän väliä vauvan kakkapyllyä
-ottaa selvää siitä, mitä lapselle saa minkäkin ikäisenä syöttää
-pysähdellä jatkuvasti imettämään muksua
-heräillä tämän tästä keskellä yötä (pelkkä ajatus jo uuvuttaa)
-lueskella netistä yhtikäs mitään
-muistaa mitä kaikkea mun äitinä PITÄÄ jaksaa
-ottaa joka neuvosta vaaria
Näistä kaikista poden suurta syyllisyyttä.
Mikä mun suurin esteeni on? Se on krooninen väsymys, joka täällä taustalla painaa. Väsymys, joka on jatkunut yli kymmenen vuotta, mutta jolle ei ole löytynyt mitään syytä. Lääkäreille on turha puhua, sillä ei heistä kukaan ole osannut auttaa minua. Itse mun on pitänyt räätälöidä elämäni sellaiseksi, että ylipäätään jaksan (esim. avantouinti ja vähintään 9h yöunet).
Tässä on syy, miksi muutin ensikotiin väliaikaisesti asumaan. Täällä saa turvallisesti harjoitella vauvanhoitotaitoja tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei aina jaksa. Täällä on osaavia ja ammattitaitoisia ohjaajia.
En silti voi loputtomiin sysätä vastuuta lapseni hoidosta toisten harteille, sillä vielä koittaa päivä, jolloin mun on pärjättävä omillani.
Nyt joku saattaa aatella, että nii-in, oisko kannattanu miettiä asiaa ennen kuin harrastaa suojaamatonta seksiä. Niinpä. Niin tai näin, katumus on turhaa tässä vaiheessa. Vähiten mä just nyt kaipaan mitään moraalisaarnoja. Myönnetään, että joskus tekis mieli hakata päätä seinään ja hokea "tyhmä, tyhmä, tyhmä!", mutta mitä se auttaa? Olen ollut yhdynnässä lapsen isän kanssa useita kertoja ennenkin, enkä silloinkaan tullut raskaaksi. Tähän oli helppo tuudittautua. Ja pam! Sen kauniin kerran siinä kävikin niin, että munasolu hedelmöityi ja aloin ihmetellä aamupahoinvointia sun muita oireita. Olen siis varoittava esimerkki. Älkää ottako musta mallia (ellette halua vahinkolasta).
Välillä musta tuntuu, etten halua koko lasta. Mietin, oisinko päässy helpommalla, jos oisin tehny abortin. No mut silloin mua vasta oiskin kaduttanut, sillä oisin joka vuosi lasketun ajan kohdalla miettinyt, että nyt olisi hänen näin ja näin mones syntymäpäivänsä, hänen, jonka annoin lääkäreille luvan tappaa. Itkettää pelkkä ajatus.
Tiedän, että musta ei oo täysipainoiseksi äidiksi. Siksi mä AION hankkia lapselle sijais- tai tukiperheen. Alussa harkitsin lapsen antamista heti suorilta adoptioon, mutta lapsen isä oli toista mieltä. Kyllä mä ainakin kokeilen tämän varhaislapsuusajan hoitaa ja kasvattaa vauvaa itse. Katsotaan sitten mitä elämä tuo tullessaan. Mun on joka tapauksessa PAKKO saada omaa aikaa. Monet kerrat on tehny mieli unohtaa koko raskaus ja puuhailla omia juttuja. Tälläkin hetkellä, kun kirjoitan, lapsi potkii mahassani, mutten kilju riemusta – en ole kiljunut missään vaiheessa. En koskaan halunnut äidiksi. Siks tuntuu, että oon äiti vastoin tahtoani.
Sanovat, että oma lapsi opettaa ja tuo iloa ja sisältöä elämään. Niin se kait on uskottava. Sanovat myös, että mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa sen pienen, juuri syntyneen käärön syliin. Tässä kohtaa tulee mieleen Samuli Edelmannin kappale Tähtipölyä. Alan joka kerta itkeä, kun vain ajattelenkin tätä säettä: Äiti ottaa rinnoilleen lapsen vastasyntyneen / silmissään on vielä tähtipölyä. Pian se aika tälläkin äidillä koittaa. Laskettuun aikaan on tasan kaksi viikkoa.
Hankin joskus omalle äidilleni t-paidan, jossa lukee: "Äiti on vähän väsynyt". Nyt tuntuu, että tarvisin itselleni samanlaisen. Ne on niitä Mentalwearin vaatteita.
Jos haluatte ja jaksatte, lukekaa aiempi postaukseni vuodelta 2020. → LAPSET – mitä mieltä? Nyt ajat ovat muuttuneet ja samalla mielipiteeni lapsista. En pysty olemaan leijonaemo, en, vaikka kuinka haluaisin. Ei tällä väsymyksellä. Tällä hetkellä perheeseeni kuuluu minä ja tyttäreni. Siitä pidän kyllä huolen, että kukaan tai mikään ei riko meitä. Minä ja tyttäreni olemme erottamattomia, vaikka tiedän, että lapset ovat vain lainaa. Toista vanhempaa ei ole arjessa läsnä, ainakaan jatkuvasti. Enpä olisi vielä nelisen vuotta sitten uskonut, että minusta tulee yh-äiti.
Ihan Kikka Vaaraksi en rupea (Kikka Vaara on Putouksen sketsihahmo keväältä 2018.) Saatan olla Suomen väsynein äiti, mutta en tunnollisin. En vain pysty siihen. Ehkä joskus laiminlyön lastani, mutten tee sitä tahallani. Suurin ristiriita onkin siinä, että JOUDUN väsyneenä jaksamaan, halusin tai en. Kun muksu huutaa ja itse haluaisin vain kääntää kylkeä, ei auta, vaan on mentävä rääkyvän lapsen luo.
Tänään soitin äidille ja kysyin ehkä joidenkin mielestä hölmön kysymyksen. Kysyin, kannattaako mun mennä rohkeasti jo synnyttäneiden, täällä ensikodilla asuvien äitien mukaan juttelemaan ja tutustumaan heidän vauvoihinsa. Äiti sanoi, että ehdottomasti kannattaa. Olen pääosin ollut viime päivät huoneeseeni linnoittautuneena ja omaan kuoreen käpertyneenä, joten ehkä olisi aika astua ulos ja sukeltaa äitien ja vauvojen maailmaan. Yritän tässä parhaani mukaan kerätä motivaatiota. Ennen pitkää joudun kuitenkin asian eteen.
Siispä ei muuta ku motivaatio kohdalleen ja vauvamaailmaan tutustumaan, niin eiköhän se siitä ala luistaa!
Auttoi, kun sai tänne blogiin purkaa tunnetuskaa. Nyt olen astetta avoimempi puhumaan rohkeasti tunteistani ohjaajille ja miksei jo synnyttäneille äideille – ja ennen kaikkea teille, hyvät lukijat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti