Ystävänpäivän postaus

Hei ja hyvää ystävänpäivää!

Kello on vartin yli viisi ja pääti oikein istuutua alas teekupposen äärelle bloggaamaan. Vaikka mulla on kouluhommia ja elämä sekaisin, mulla on asiaa. Nii-in, milloinpa minulla ei olisi.

Oon tänään aamulla uinut avannossa, luistellut, kuunnellut radiosta uutisia, katsonut tv1:ltä jumalanpalveluksen käynyt salilla ja kuunnellut samalla Erkkaa verkossa -luentoa, tullut kaupan kautta kotiin, laittaut ruokaa ja puhunut Peksin kanssa tunnin puhelimessa. Lisäksi oo toivottanut muutamalle hyvät ystävänpäivät.

Kuulostaa varmasti siltä, että oon ollut aktiivinen, reipas ja toukukas, vaikka totuus on toisenlainen: En todellakaan voi hyvin. Mua on väsyttänyt yhtä soittoa ja useamman kuukauden. Tälläkin hetkellä uuvuttaa pelkkä asioista kertominen, mutta koska tahtoa on enemmän kuin jaksamista (kuten aina), mä puhun asiat vaikka viimeisillä voimillani.

Mulla on oikeastaan tismalleen sama olo kuin seitsemän vuotta sitten. Uupumus on ollut tosi rajua. Elämämuutokset, koronatilanne ja sekavat hormonit yhdessä vaikuttavat. Olen viime yönä nukkunut 12 tuntia ja silti väsyttää. En silti anna itseni nukkua enempää. Ajattelen, että mun on pakko jaksaa. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Tiedän, että jos nukun koko päivän, en saa mittään aikaiseksi. Ja jos sänkyyn jää, kaunis päivä lipuu ohi ja silloin olo vasta kauhea on. Koska kyllä mä jaksan - hitaasti mutta varmasti. Käyn tahdonvoimalla.

Koska olen opiskelija, ajattelen, että mun täytyy ensisijaisesti olla kouluhommien kimpussa koko ajan. Täytyy edes yrittää. Ehkä mulla on päässä visio 16-vuotiaasta lukiolais-Tuuliasta, joka ei osannut järjestää elämäänsä, joka ei koskaan löytänyt sopivaa opiskelutekniikkaa, joka vain selviytyi päivästä toiseen. Jo silloin kuvittelin, että koulu on koko elämä enkä ole ansainnut muuta.

Tiedän, että tällainen ajattelu on tuhoisaa ja uuvuttavaa. Nyt kun olen 30-vuotias omillani asuva aikuinen, vastuu painaa koko ajan. Se ei ulotu vain arjesta selviämiseen (koulu/työ), vaan kotiaskareisiin, taloudenhoitoon, sosiaalisiin suhteisiin ja ihan kaikkeen. Opiskelu etenkin itsenäisesti etänä on ollu mulle tosi vaikeaa. En oo antanu sille aikaa riittävästi. Jos oon yrittäny, oon väsähtänyt kesken kaiken. Oon aivan oikeasti ollut vähällä nukahtaa kesken Teams-tuntien. Tiistaina meillä on 7h koulua etänä. Saapa nähdä kuinka käy ja kestääkö läppäri. Ostan ensi viikolla uuen, sillä tää vetelee viimeisiään. Mulla herpaantuu keskittyminen koko ajan, tauoilla nukun päikkäreitä ja päivän jälkeen oon totaalisen uupunut.

Eilen vietin luurittoman lauantain. Teki hyvää olla ilman puhelinta. Älypuhelin on mulle stressinaihe. Otan paineita ihmissuhteista. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mulla kestää vastata viesteihin. Yks viestiin vastaaminen saattaa olla ylivoimaista! Voi olla, että oon kuntosalilta ja nuitten viestien määrästä rasittunut ja siksi hieman kierroksilla, mutta mulla on halu toimia väsymyksestä huolimatta. Tälläkin hetkellä voisin kuunnella sitä luetoa mutta haluan kertua tunteistani. Se on vapauttavaa. Siksi kirjoitan.

Jo silloin, kun tämä kaikki alkoi, mua aivan oikeasti satutti se, kun tätä väitettiin psyykkiseksi. Miten ihmeessä minä, jolla on vahva halu elää ja kaikki hyvät keinot käytössä, voisin olla henkisesti väsynyt? Väsymys satuttaa. Pää on niin sekiaisin, että mielen fokusoiminen on vaikeaa. Pystyn omilla ajatuksillai satuttamaa itseäni. Muuten mielialani on ollut tosi hyvä. Tykkään mm. nähdä ystäviä. Fyysisestä väsystä huolimatta olen sitkeä ja periksiantamaton. Taistelen tälläkin hetkellä, että jaksan kirjoittaa tämän tekstin loppuun. 

Toki fyysinen väsymys satuttaa henkisesti, saaden aikaa huolta ja pelkoa: miten selviän arjesta? Ennen kaikkea koulusta? Oon puhunut luokavalvojalle ja ollaan mietitty mulle erityisen tuen päätöstä. Se tietäisi uutta HOKS-keskustelua. Mitä sitten? Ei tuki mikään häpeä ole. Onkkait sitä ihmisillä jos jonninlaista. Parasta erityisessä tuessa on se, että sen saamiseksi ei edellytetä diagnoosia.

Apua on hajettu, siitä voitta olla varmoja. Mulla on tässä kuussa opiskelijaterveydenhuoltoon varattu aika. Tiiän, ehkä mulla on tällainen perisuomalainen ajattelutapa: lääkäriin ei mennä, selvitään omilla avuilla niin pitkälle kuin voidaan. Jos muistatta, niin lääkärissä ravaaminen ei etes kannata, sillä sieltä saa yleensä vain lämmintä kättä (korona-aikana ei sitäkään) ja laskun perrään. Eikä mittään löyetä tahi jakseta/haluta tutkia. Mitäpä siiä jälelle jää muuta kuin koittaa selevitä ite. Eikä siinä, hyvin tässä on elämätä räätälöity ja kantapään kautta opittu. Vaikka sattuu, en anna väsymyksen nujertaa mua.

Ajankäyttö on sellainen haaste ettei tosikaan! Ahdistaa, kun aika kuluu. Tuleehan sitä aina jostakin lissää. Sitä vain vaatii itseltää. Juuri nyt stressaa se, kun kello on kuusi ja haluaisin katsoa luentoa, viesteihin on vastaamatta ja nukkumaan haluan viimeistään kahdeksalta. Tekemistä on enemmän kuin resursseja. Kyllä mä rauhoitun. Venyttelen illalla. Ihan kauheeta ku ei ossaa päättää, kumman teen ekana: vastaan viesteihin vai katon luentoa? Molempien tekemättömyydestä on hirveä paine. Mulla ei auta syyllisyyteen tekemättömistä asioista muu kuin se, että teen ne alta pois. En tykkää, että hommat jää laavinrakoon.

Jos unohettaa hetkeksi huolet ja vaikeat olot, mitä muuta kuuluu? Eilen mun kaveri Pekka (joka oli täällä myös viikko sitten) kantoi veljensä kanssa pois miun vanhan sohvan. Se meni Pekan veljen asuntoon. Hyvä vaa päästä erroon! Nyt on kämpässä enemmän tillaa ja valoa. Emmie mithän soffaa tarvi. Mitäs muuta? Haluun Lenovon läppärin. Tää Acer jumittaa nii että järki lähtee! Tarvii TAAS budjetoida. Onneksi on ollut hyvin avustajan keikkatöitä. Olin muun muassa Jäälissä parina päivänä tällä viikolla ja tykkäsin tosi paljon! Ihana paikka ja mukavat asiakkaat.  

Ens viikko näyttää tältä: Ma Janinan kassa patikoimaan, ti TEAMS (psykososiaalisen- ja tunne-elämän vaikeudet), ke palkkapäivä ja Gigantti, to Peksi tulee ja viikonlopun vietän hänen seurassaan.   

Yes. Nyt lopetan tai muuten en pääse ikinä täältä blogista pois. :D Ja hei, tottahan mulla muutakin elämää saa ja pitää olla kuin opiskelu. Ei ihminen mikkään kone ole. Mää haluaisin jonain päivänä postata valokuvia tammi- ja helmikuulta. Mymmelistä ja hänen uuesta raapimispuusta, kuurankukista, sohvasta, talvisesta Tuirasta ja vähän muusta. Toivotaan että hidas kone taipuu sen verran. :)      

Kiitos, että jaksatta välittää. Itsestä tuntuu väliin ihan turhauttavalta tämä blogiin vuodattaminen. Oikeesti, väsymys invalidisoi ja vaikuttaa tosi laaja-alaisesti jopa itsetuntoon. Vaan kyllä se hyvä päivä koittaa. Olen luonnostani toiveikas. Mulla ei oo mitään akuuttia hätää - voitte luottaa =) Ehkä mää kahon ne viestit ja sitten paan sen videon pyörimmään.

Kiva, että jaksoit lukia. 

Toivotaan koronan hellittämistä, hyötyä rokotteesta, Aleksei Navalnin (en oo varma oks oikei kirjoitettu) vapauttamista, eriarvoisuuden vähentymistä, avun saamista ajoissa heille joilla hätä on oikeasti suuri ja kaikkea hyvää mitä toivoa voi! Vielä kerran ihanaa ystävänpäivää! ♥