OPISKELU (Osa-alue 1)

Kirjoitettu 19.5.2019:

Homma on niin, että mulla alkaa huomenna noin kuuden viikon mittainen työssäoppimisjakso. Huomisesta alakaen oisi siis tarkoitus olla porskuttaa työelämässä juhannukseen saakka. Nämä ovat aina näitä hetkiä, kun kirjassa kääntyy uusi sivu. Samalla lailla muistan kipuilleeni ja pohtineeni, mikä mua edessä odottaa, kun aloitin puolisentoista vuotta sitten työkokeilun. Kuinka arki muuttuu? Opinko nopeasti ”talon tavoille”? Väsynkö muutoksista? Riittääkö mulla itsevarmuus ja -luottamus? Missä kulkee oman jaksamisen raja?

Olen äärettömän helpottunut, ettei mun tarvitse mennä enää koululle asti oppimaan. Loppuupa se mahdoton ravaaminen ja itsesä uuvuttaminen, josta hyvin kattavasti kerroin Kouluallergia-tekstissäni. Totta puhuen en hetkeen halua pieraistakaan kouluun päin! (Oulussa haisee jo muutenkin, tai niin ne väittää.) Jääköön se laitos taakse seuraavat reilut 2kk, kun meikäläinen menee oikeisiin töihin oppimaan, minkä jälkeen lommailemmaan aina heinäkuun 28. päivään asti.

Aivan kuten aikanaan työkokeilussa, myös nyt on hyvä saada tuntumaa siihen, mitä työ oikeasti on. Eipähän tarvitse enää vain kuvitella ja elää mielikuvien varassa. Alakoululle menin ”lennosta”, vailla teoriapohjaa, minkä vuoksi aloin kaivata opiskelua. Tällä kertaa mulla on turvana kolmessa kuukaudessa hankittu oppi. Eipähän tarvitse tuumata, että ”en mää lähiavustamisesta mittään tiedä, mutta tuun tänne vähän kokeilemmaan ja kattelemmaan”. Nyt en todellakaan vain kokeile ja katsele, vaan myös osallistun ja teen, kaiken saamani tietotaidon perusteella. Toki kaiken aikaa opin uutta, sillä olenhan käytännön hommissa.

Asenteessani ei siis ole vikaa – teenhän tärkeää työtä. Tarkkoja koordinaatteja tai tunnistetietoja en voi antaa, mutta sen verran voin paljastaa, että työskentelen vanhusten parissa. Sikälikin mietityttää, että ikäihmiset on mulle työnteon osalta täysin tuntematon kohderyhmä. Olen ollut reippaiden alakouluikäisten ”ihmistaimien” parissa, joten seniorityöhön ”hyppääminen” on aivan uusi kokemus. Helpolla en varmasti tule pääsemään, koskaan, missään työyhteisössä. Ongelmien sijaan puhun mieluummin haasteista. Kaikessa on omat haasteensa. Toivon, silti, että haasteita olisi edes pikkuriikkisen vähemmän kuin mitä on ollut aiemmissa työpaikoissa sekä varsinkin koulussa. Pelkkä sanan ”haaste” ajatteleminen alkaa jo allergisoida, joten keventyköön taakkani. Toivon edes pikkuusen vähemmän haastetta kuin yleensä.

Kaipa se hyvin menee. En halua kuulla muilta ihmisiltä enkä varsinkaan omilta aivoiltani: ”Kyllä sää pärjäät.” Inhoan sanaa ”pärjääminen”. (Kyllä, sanat ovat henkisen ahdistukseni verbaalinen ilmentymä.) Selviäminen kuulostaa kauniimmalta. No tottahan minä ny selevijän! Elekee hulluja luulko! (*Tuulia käy kiivaaksi ja osoittaa tekstissään omaa temperamenttisuuttaan*) ”Oot vaan oma ittes niin hyvin menee”. Niin klisee. Aivan kuin nytkin muka esittäisin. Ehei, mulla vaan ruukaa mieli käydä kierroksilla, siinä ei ole mitään uutta. No, nöyrällä, myönteisellä ja kunnioittavalla asenteella ja ”oppia ikä kaikki” -mentaliteetilla kun mennään, niin hyvä tulee.


Tilannepäivitys 20.5.2019: Iltaa. Tänään oli harjoittelun eka päivä, joka sujui hyvin. :)
Alussa jännitti, mutta kun vain alkoi jutella asiakkaille ja toimi ohjeiden mukaan niin hyvin meni.
Huomenna taas, tällä kertaa aamuvuoro. Mukava mennä nukkumaan kun on eka työvuoro takana.
Öitä. :)


Tilannepäivitys 2.6.2019: Jepsjee. Nyt on kaksi viikkoa työssäoppimista takana. Edelleen voin sanoa, että kaikki on tähän asti sujunut hyvin.

Aika on kulunut asiakkaisiin tutustuessa ja heille seuraa pitäessä mm. jutellen, tuolijumppaa työkaverin kanssa ohjaten ja Kalevaa lukien. Keittiöhommat alkaa käydä jo tutuiksi: ruuan jakaminen, kahvin keittäminen ja tarjoilu sujuu. Olen hyvin sisäistänyt, mihin aikaan alkaa aamiainen, lounas ja päivällinen ja toimin vaistomaisesti niiden mukaan, esim. otan tarvikkeet esille, voitelen leivät ja katson että kaikkea on riittävästi. Kysyn, mitä asiakas haluaa.

Lisäksi oon saanut olla mukana avustamassa. Suurin osa asiakkaista siirretään nostoliinan avulla. Nostokoneen käyttöä oon saanut treenata. Nostovyötä en ole nähnyt käytettävän, kuten en myöskään liukulautaa. Oon suihkuttanut asiakkaita, auttanut wc-asoinnissa, lykännyt pyörätuolia ja siistinyt,  mm. kampaamalla hiuksia. Asiakkaat ovat vuorohoitojaksoissa, joten kotiinpaluupäivänä hoitajat huolehtivat, että kaikki tavarat tulee matkaan. Asiakkailla on lista, johon on merkattu heijän henk.koht. tavarat. Itsekin oon avustanut pakkaamisessa käyden läpi listaa. Saatan myös vastata hoitajakutsuun, sammuttaa soittokellon ja kysyä mikä on hätänä.

Viime viikolla näin elämäni ensimmäisen katetroinnin. Avustin pitelemällä kuikkaa. Opin vasta tänä keväänä koulussa, mikä on kuikka. Olin aina luullu että se on lintu. :D On se sitäkin, mutta myös hoitajan työväline.

Olen tiennyt alusta asti, että en aio jatkaa lähihoitajaksi. Työssäoppimisjakson myötä ajatus on vahavistunut entisestään. Kuten koulukaverini hyvin sanoi, hoitaminen on kutsumusammatti. En missään nimessä väheksy hoitajan työtä. Päinvastoin, se on äärimmäisen tärkeää, sillä onhan jonkun huolehdittava heistä, jotka eivät kykene täysillä huolehtimaan itsestään. Siitä huolimatta minulle riittää avustaminen. Mulle on OK olla hoitajan apukäsi sekä ohjata ja avustaa asiakasta. En halua tämän tästä puhdistella intiimialueita, vaihdella vaippoja, olla eritteiden kanssa tekemisissä, huolehtia lääkityksestä, mittailla sokeriarvoja jne.

Haluan hyödyntää ammattitaitoani henkilökohtaisena avustajana. Mulla voi olla vaikka vain yksi asiakas, jonka kanssa kemiat toimivat ja jonka opin työni kautta tuntemaan hyvin. Haluan olla ennemmin asiakkaan kotona kuin laitoksessa. Haluan myös käydä kodin ulkopuolella asiakkaan kanssa: kaupassa, harrastuksissa, kävelyllä jne. Ajattelen hyvin perinteisesti, että työ on lähimmäisen palvelua, jota voi toteuttaa ruohonjuuritasolla. On ihmisiä, joille edes sängystä omin avuin nouseminen ei ole itsestäänselvyys, saati liikkuminen ym.

Meillä tulee syksymmällä HYTO eli HYvinvoinnin ja TOimintakyvyn tukeminen. En tiiä kuuluuko siihen sammaan, vai onko omanaan Kotona asumisen ja elämänhallinnan tukeminen. Niin tai näin, sittenpä niitä pääsee oppimaan. Itselläkään ei aina tämä elämänhallinta suju, tai sanotaanko, että saan tehdä sen eteen valtavasti töitä. No, vaikken olisi oman elämähallintani mestari, osaan (ehkä) vastaisuudessa opettaa sitä muille. Syyskuussa on vielä toinen työssäoppiminen, johon kuuluu näyttö.

Koulun loppumisen jälkeen aion vaan hengähtää. Koulutaival on ollut todella raskas ja haastava - onhan edellisestä aikaa liki kahdeksan vuotta. Haluan edistää omaa hyvinvointiani ja toimintakykyäni niin täysipäiväisesti, että tuskin teen hetkeen mittään töitä. Oma koti työllistää jo sen verran paljon, että siinä riittää savottaa, jos ja kun aion viimeistään loppuvuodesta muuttaa Tuiraan.