Toki mä pyrin siihen, että edellisenä iltana teen niin paljon valmiiksi kuin suinkin voin
Aina siihen ei vain resurssit riitä. Joko ei oo aikaa tai ei po energiaa. Varmin tapa kiusata ihteään on aloittaa joku homma iltamyöhällä rättiväsyneenä. Turhaan vain ajaa ittensä ylikierroksille. Mä olen iltaisin tosi herkkä ja tarkkaakin tarkempi siitä, että ehdin ajoissa nukkumaan. Mulle tulee iltakiukku, etenkin jos kello lähenee 19 ja tajuan että mulla on vielä hampaat pesemättä, herätys asettamatta ja hyvänyönviesti laittamatta.
Aamulla aika kiitää vähintäänkin tuplavauhtia. Siksi herään yleensä kahta tuntia ennen lähtöä. Tänään vain hommaa sattui sen verran paljon, että yksi asia kohti toiseen. Joo, elämä on armotonta ja bussi ei odota.
Mulle tämä elämänhallinta ja siinä luontaisesti onnistuminen ei oo koskaan ollut itsestäänselvyys. Mulla oli jo ala-asteikäisenä taipumus myöhästellä. Jos haluan lähteä ajoissa, saan tosissani tehdä töitä sen eteen. Kuten tätä nykyä jaksamiseni eteen muutenkin. Sitä saa olla tosi natsi itselleen, sillä yksinasuvaa aikuista ei oo kukaan muu loikkaamassa.
Nämä ovat haasteellisia yhtälöitä. Olen aina ollut tunnollinen ja syytän herkästi itseäni, jos hommat ei mene putkeen. Mietin aina ensimmäisenä, onko vika mussa. Tunnen suurta häpeää ja itseinhoa jos mokaan. En haluaisi epäonnistua, töissä tai muuallakaan. En edes omassa elämänhallinnassani.
Oevoe...tässä se bussimatka taas meni, blogiin avautuessa. Oisin voinu istua vielä tuplasti pidempään, mutta olen jo töissä. Tässä odotan hoitajaa, jotta päästään nostamaan asiakas.
Jo vain. Vaadin itseltäni paljon, ehkä liikaa. Toisinaan mistä tuntuu, että kaipaisin kullankalliita neuvoja arjenhallintaan ja elämään yleensä. Sellaisia viisauksia, joiden voimalla oppisin armollisuutta itseä kohtaan ym. tärkeää.
Kyllä tätäkin vuodatusta joku lukee, jos ei aivan tällä hetkellä, niin joidenkin tuntien päästä. Mietin oikeasti paljonkin, mitä minusta ja teksteistäni ajatellaan. Ehkä joku tuntee hiljaista myötätuntoa. Ehkä tekstejäni kommentoidaan harvoin siksi, että välitän sellaista kuvaa, että "mää selviän kyllä, haluan olla yksin, jättäkää mut rauhaan". No joo, myönnetään. Ei mua toisaalta haittaisi vaikka joku kaveri laittais vaikka whatsappiin viestiä, esim. "oon lukenut sun blogia ja täytyy sanoa että..." Mä vain avaudun tänne, koska en tiedä minne muuallekaan. En siksi, että kaipaisin huomiota tai sääliä, vaan siksi että porukka pysyy kärryillä kuulumisistani. Ja siksi, että tämä on mulle luontevaa. Jos kerran tämä auttaa enkä paremmasta tiedä niin eikkait siinä, näillä mennään.
Jos jonkun elämänohjeen haluan antaa itselleni, niin komppaan Pauli Hanhiniemeä:
Tää ei oo ihan haudanvakavaa / muutkin mokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti