Muutama sana työssä jaksamisesta

Heippa. Minua on jo pitkään vaivannut työhön liittyvät asiat. Ajattelin, että mitä pikemmin käsittelen tämän, sitä nopeammin se on poissa päiväjärjestyksestä. Samalla toivottavasti mieli kirkastuu ja olen taas paremmin selvillä siitä, mitä oikeasti haluan.

Olen ollut samassa työpaikassa jo puoli vuotta. Kuusi kuukautta rapsahti täyteen 7.4. Minulla on määräaikainen sopimus, joka päättyy 30.5.2020. En voi muuta sanoa, kuin että ihmeen hyvin olen jaksanut kaikki nämä kuukaudet. Itsehän aikanaan suostuin siihen, että teen Oulunsalossa täyttä päivää vieriavustajana toukokuun loppuun asti. Tässä vaiheessa voin nostaa itselleni hattua.

Tiesin, että minulla ei tule olemaan helppoa. Päätin silti kokeilla, sillä auttamistyö on vaivan arvoista. Alussa olin todella uupunut ja olin vähällä luovuttaa, kunnes sisuunnuin. ”Nyt on mennyt ihan kivasti”, esimies kehui viime vuoden loppupuolella. Vastasin, että minulla on käytössä sen verran tehokkaat superfoodit ja lisäravinteet, että niiden avulla jaksan. Olin ottanut uudelleen käyttöön FitLine -tuotteet, mitä en ole katunut pätkääkään.

Monta kuukautta menikin ihan hyvin. Toki väliin on mahtunut haasteellisia päiviä, jolloin olen halunnut vain nukkua ja jolloin mielessä on pyörinyt tuhat ja yksi muuta asiaa.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta viime aikoina jaksamiseni on ollut jälleen koetuksella. Valitettavasti siitä ovat saaneet osansa muutkin kuin minä itse. Syy ei ole yksiselitteinen vaan monen kuormittavan tekijän summa: Korona ja oma suhtautuminen siihen, säädökset ja muutokset joita se on tuonut tullessaan, lohduttoman pitkältä tuntuva talvi, ihmissuhteet, hormonit (lue: kuukautiset ja ovulaatio), yksityiselämä sekä kaikki tämä epävarmuus tulevasta. Siinä on jo tarpeeksi muuttujia.

Viime tiistaina esimies sanoi napakasti mutta ystävällisesti: ”Tuukko Tuulia käymään kun ehit, niin poristaan vähäsen.” Melkein arvasin, mistä hän halusi jutella.

Aivan ensiksi keskustelimme siitä, että olin edellisenä päivänä vienyt asiakkaan mukanani kauppaan vaikka sääntö sanoo toisin. Olin kyllä tietoinen säännöstä, mutten ajatellut sen koskevan myös omaa asiakastani. Tätä en kertonut esimiehelle, mutta näin lukijoiden kesken voin paljastaa, etten oikeasti halunnut ymmärtää sääntöä. Vetosin siihen, että asiakkaani ei pysty koskemaan mihinkään eikä näin ollen voi omasta tahdostaan hankkia itselleen koronaa. Esimies myönsi sen, mutta muistutti pisaratartunnasta ja siitä, miten asukkaiden turvallisuus on ykkösasia. (Hänellä on omien sanojensa mukaan jumalaton ressi asukkaiden terveydestä eikä siksi nuku öitä.) Summa summarum: En mene asiakkaan kanssa kauppaan niin kauan kuin kielto on voimassa. Pyörätuolin lykkääminen ja ostoskassien kantaminen samanaikaisesti on kieltämättä fyysisesti raskasta. Sikäli tämä on minulle helpompaa näin. Joko livahdan markettiin yksin tai kerron työkaverille, mitä kaupasta voi asiakkaalleni tuoda.

Toinen minkä esimies otti puheeksi, oli tämä: Työkavereilta oli tullut palautetta siitä, että käytökseni on ollut työkeää. Ennen kuin hän pääsi asiaan, minä tunnustin: ”Olen saattanut olla viime aikoina säännöistä piittaamaton ja työyhteisöä kunnioittamaton tai käyttäytyä tylysti, töykeästi tai muuten vaan oudosti.” Kerroin sen näkyvän välinpitämättömyytenä. Jos työkaveri sanoo jotakin, olen saattanut olla hiljaa, tokaista kylmästi ”joo” ja kääntää katseeni pois. Tai ehkä olen pelkällä olemuksellani viestittänyt, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Myönnän siis kaiken. Ihan lukijoiden kesken: Salaa olin tyytyväinen, että käytökseni oli herättänyt näin voimakkaita tunteita. (Oh, tulinko juuri paljastaneeksi sadistisen puoleni?)

Ainahan outoon vuorovaikutukseen on syy – kuka sitä huvikseen käyttäytyisi huonosti. Sanoin, että väsymys on se, joka taustalla painaa. Se peittoaa alleen kaiken hyvän. Uupuneena sitä näkee asiat paljon huonommassa valossa kuin ne oikeasti ovat. Minulla väsymys sumentaa järjen jopa siinä määrin, etten jaksa välittää käytöksestäni. Normaaliolotilassa olen ystävällinen ja asiallinen, oma itseni. Sitä haluaisin olla töissä kaiken aikaa, mutta aina se ei ole mahdollista. Töykeä Tuulia ei ole hän itse, vaan hänen pimeä puolensa. Näin väsymys kaappaa vallan: hajoittaa ja hallitsee.

Olen väsymyksen takia välillä todella ärtynyt ja pahalla päällä. En tietenkään halua, että se vaikuttaa näin laaja-alaisesti, toisin sanoen näkyy käytöksessäni työkavereita kohtaan. Häiritsevien tunteiden purkaminen ei todellakaan ole työnteon itsetarkoitus. En missään nimessä halua tietoisen tahallani aiheuttaa hämmennystä käytökselläni. Kyse ei ole siitä, että töksäyttäisin jotain harkitsematonta, vaan pikemmin puhe- ja viestintätyylistäni. Siksi minut on helppo ymmärtää väärin.

Esimies on tiennyt väsymyksestäni alusta lähtien. Hän on kannustanut minua puhumaan työkavereille, että aina kun meinaa tulla huono hetki, kannattaa kertoa, että väsyttää tai olla että ”ups, mää oon tässä vähän omissa ajatuksissani, mutta se johtuu...” Minä en halua puhua! Sanoin suoraan, etten ala joka iikalle avautua. En ole velvollinen selittelemään yksityisasioitani.

Kerroin, etten tavoittele mitään Vuoden työntekijä -titteliä. Kyllä, uskallan olla suorasanainen esimiehelleni. Jälkeenpäin mietin, että eikö riitä, että teen työni hyvin. Miksi siihen päälle pitäisi olla työyhteisölle mieliksi? Tuntuu, että minulta vaaditaan paljon. Ristiriitaiseksi sen tekee se, että vaadin jo valmiiksi itseltäni. Minulla on vahvat visiot, joiden mukaan haluan toimia. En ole tullut hakemaan työkavereiden hyväksyntää, vaan tekemään työni. (Tosin nyt olen alkanut kiinnittää huomiota sääntöjen noudattamiseen ja työyhteisön kunnioittamiseen – olenhan aikuinen ihminen, joka on vastuussa käytöksestään.)



Sanon varmaan sadannen kerran, että saan joka päivä tehdä paljon jaksamiseni eteen. Olen joutunut tekemällä tekemään itsestäni ihmisen, jolla on sama rytmi 24/7. En ole tehnyt sitä vain tämän työn, vaan aikanaan siivoustöiden takia, jolloin jouduin heräämään aikaisemmin kuin nyt. Sikäli hyvä, että minusta tuli aamuvirkku, että voin paljon paremmin.

Välillä mietin, kauanko jaksan, ennen kuin kamelin selkä katkeaa. Kuinka paljon voin syyttää voimien hupenemisesta työtä, entä missä määrin se on itsestä kiinni? Kuinka paljon saan harjoittaa self helpiä ym. mentaaliharjoituksia? Kuinka paljon saan psyykata itseäni? Kuinka paljon joudun vain mukautumaan? Entä syöttämään itselleni ajatusta, että töissä käyminen palkitsee enemmän kuin ”vapaaneidin” elämä? Kuinka vahva ihminen mun tulee olla, että kestän tämän kaiken? 

Niin surullista kuin se on, moni palaa loppuun töissä. Olen jäänyt koukkuun C Moren Paras vuosi ikinä -sarjaan, jonka toinen päähenkilö, Lotta Kaihuan esittämä Karla, on ollut kaksi viikkoa lomalla burniksen takia ja lähes samantien töihinpaluun jälkeen ottaa loparit. Burnout ei ole mikään vitsi tai muoti-ilmiö, vaikka siitä paljon puhutaan. Itselläni ei ole koskaan ollut diagnosoitua työuupumusta. Olen pikemminkin kärsinyt kroonisesta loppuun palamisesta, etenkin lukioikäisenä sekä aikuisiällä siivoushommien parissa. Olin jatkuvasti aivan piipussa, mutta se oli niin normaali olotila, että totuin siihen.


Mikä on lopputulema? Tämä asia ei jaarittelemalla parane, vaan on ryhdyttävä konkreettisiin tositoimiin. On tehtävä ennakoiva peliliike. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että puhun esimiehelleni. Sanon, että varaan ajan työterveyteen. Ottaapa minut vastaan lääkäri tai psykologi, tärkeintä, että yhdessä pohditaan juurikin niitä hallintakeinoja, joista alkuvuodesta juteltiin työterveyspsykologin kanssa. Lääkkeitä en suostu syömään, mutta hyviä neuvoja otan mielelläni vastaan. Tottahan se on, että työ yksinomaan ei väsytä, vaan elämässä on muitakin kuormittavia tekijöitä: arjen koossa pitäminen, suorituskeskeinen persoonallisuuteni, vapaa-ajan vähyys, ajoittain rahahuolet ja mitä vielä. On helppoa olla tapojensa orja ja mennä siitä, mistä aita on matalin. Ehkä tarvitsen jonkun neuvomaan minua arjen hallinnassa.

Työelämän haasteilleni on yksi yhteinen nimittäjä: väsymys. En halua sen päivän koittavan, kun romahdan totaalisesti. Asiat on paras hoitaa nyt eikä vasta sitten kun minulla napsahtaa lopullisesti. Kukaan ei halua nähdä sitä – kaikista vähiten minä itse. Tätä menoa uuvun aivan varmasti, jos sinnittelen väkisin.

Siispä: Puhun huomenna esimiehelleni. Kerron, että tunnen oloni vaivaantuneeksi. Sanon, että tämä ei voi jatkua näin, minkä vuoksi varaan ajan työterveyteen.

Siitä, jatkanko töissä määräaikaisuuden jälkeen, en tiedä vielä yhtään. Mikäli saan jatkaa, on pomminvarmaa se, että pidän vähintään viikon loman. Pitkän rupeaman jälkeen on saatava hengähtää! Aion kysyä myös, onko mahdollista tehdä lyhyempää päivää. 

Entä jos vain päätän, etten halua jatkaa? Katsotaanko työsuhteen päättyneen omasta pyynnöstäni? Rapsahtaako minulle kolmen kuukauden karenssi? Toki töitä on aina tarjolla. Voin aina palata siivoustyön pariin tai tehdä keikkaa sijaisavustajana. Kortistoon tuskin päädyn, sillä en ole luonnostani työtä vieroksuva. Toisaalta, haittaisiko tuo olla hetki tekemättä mitään? Viettää vapaata kesää? Kyllä se talous aina jotenkin järjestyy.

Oli miten oli, nyt olen saanut kerrottua huoleni ja voin tyytyväisin mielin käydä huomenna esimiehen puheille ja kertoa, mitä olen pohtinut.

Toivotaan, että asiat oikenevat. :)